Opinkohan milloinkaan?

Opinkohan milloinkaan? 


Ihan ensimmäisessä blogitekstissäni, Mehiläisvaha, kehuskelin kuinka olen vihdoin ja viimein onnistunut luovuttamaan päätäntävallan esikoiselleni tämän oman huoneen sisustamisen suhteen.
Tuohon saakka tyrkytin omia loistavia näkemyksiäni hänelle, useimmiten vasten omaakin tahtoani.
Olisihan se minunkin mielestäni ihan mahtavaa, että lapsi saisi juuri sellaisen huoneen kuin haluaisi, varsinkin kun toiveet ei ole koskaan olleet mitään kovin vaikeasti toteutettavia.

Äiti minussa soisi tämän kaiken.
Sisustaja sisälläni sen sijaan repii hiuksia jos lapsi keksii pyytää jotain tosi rumaa.
Tasapainoile siinä sitten.

Olen pärjännyt muutaman kuukauden mielestäni tosi hienosti.
Mutta tänään otin taas pitkän takapakin.
Siitä syytän kylläkin lähinnä tätä blogia.

Pahimman väliintuloni tein vuonna 2015.
Hankimme tuolloin edellisen asuntomme ja olin luvannut esikoiselleni, että hän saa valita maalisävyn oman huoneensa seiniin.

Miksi muuten kirjoitan kaikissa postauksissa seinien maalaamisesta?
Voi herranen aika.
Lupaan jatkossa keksiä muutakin kirjoitettavaa.

No mutta.
Kun sitten seisoimme rautakaupassa maalisävyhyllyn edessä, päästi mieheni yhden kauheimmista kuulemistani lauseista: "Sinähän voit valita kaikkiin seiniin eri värin jos haluat."
Ja tietenkin hän halusi.

En tiedä mitä miehelläni oli hapaankolossa, mutta epäilemättä olin tehnyt jotain todella pahaa ansaitakseni tämän.
Yritin mulkoilla häntä pahimmilla katseillani, mutta mitäpä se enää auttoi.
Vahinko oli jo tapahtunut.

Luulin ettei tilanne voisi enää muuttua pahemmaksi.
Mutta kyllä se vaan voi.
Ja muuttui.

Tyttäreni nappasi käteensä haluamansa sävykortit:
Kirkkaan sininen, kirkkaan vihreä ja kirkuvan pinkki.
Ihan tosi hyvä.

Purin huulta, purin kieltä, kävelin edestakaisin.
Nipistin huulet yhteen.
Tein ihan kaikkeni. Ihan oikeasti.

Jos nyt avaisin suuni, inhoaisin itseäni.
Mutta en niin paljon kuin inhoaisin tuota tulevaa huonetta.

Niinpä rupesin kovaan ääneen kehumaan ihanan hempeitä pastellisävyjä.
Hivutin lasta huomaamattomasti värikartan lempeämpään päähän.
Mutta aina hän luikahti takaisin kohti varmoja epilepsiakohtauksen aiheuttajia.

Oli pakko ruveta tekemään suoria ehdotuksia:
"Ihan vaaleanpunainen pohjaväri ja sitten sillä pinkillä pieniä palloja päälle. No raitoja sitten. Ihan mitä vaan. Siis ihan mitä vaan muuta."

Lopulta raukka oli niin sekaisin, että poistuimme kaupasta tyhjin käsin. Päätimme miettiä rauhassa.

Minäkin sain kierrokset alas ja muistin taas mikä on tärkeintä.
Kun palasimme uudestaan maalihyllyille olin oikeasti valmis ostamaan sokaisevat mutta tyttäreni onnelliseksi tekevät sävyt.
Tällä kertaa hän kuitenkin tarttui lappusiin jotka sijaitsivat hyllyn keskivaiheilla.
Eli jotain siltä väliltä.
Ne aiemmat olivat kuulemma sittenkin liian kirkkaita.
Mutta tiesinhän minä.
Eivät ne olleet.
Nyt yritin sitten omantunnontuskissani tyrkyttää niitä hänelle.
Turhaan.

Tässä nykyisessäkin kodissa olen päsmäröinyt.
Tottakai.
Eräänä päivänä kyllästyin tyttären huoneen sekamelskaan ja sain markkinoitua hänelle "huoneen muodonmuutoksen".
Ajattelin hänen inspiroituvan pitämään järjestystä paremmin yllä kun olisi jotakin uutta ja ihanaa.

Kuin jossakin sisustusohjelmassa konsanaan laitoin hänen huoneensa uuteen uskoon hänen poissa ollessaan.
Hain IKEAsta yöpöydän. Juuri sellaisen jota hän oli ihaillut. Ja ison viherkasvin sekä uudet verhot. Niin ja hyttysverkkomaisen vuodekatoksen jonka poistin kuukauden kuluttua kun jouduin joka yö käydä katsomassa ettei se ole kiertynyt kaulan ympärille. Ja miksipä olisi kiertynyt kun joka ilta tungin sen neuroottisesti niin syvälle patjan väliin kuin vain pystyin.

Lisäksi maalasin seinän ja ikkunan pokat. Siivosin ja vaihdoin järjestystä.
Kaikki tämä vain muutamissa tunneissa.
On käsittämätöntä mihin kaikkeen ihminen kykenee kun vain riittävästi haluaa.
Itselläni tämä "riittävästi haluaa" kohdistuu aina sisustamiseen.

En esimerkiksi useinkaan saa hillopurkkia auki. Tai limsapulloa, ilman hampaita.
Mutta jos keksin vaihtaa järjestystä eikä mies satu olemaan kotona, siirrän muitta mutkitta täyspuista senkkiämme joka painaa kuin synti.
Siinä uhmataan vähintäänkin maastavedon Suomen ennätystä.
Mutta onnistuu kun haluaa.


Tyttäreni hieman järkyttyi esittellessäni huoneen juhlallisin menoin.
Hän oli tulkinnut myyntipuheeni pelkäksi siivousluvan pyytämiseksi.
Harvemminpa kai vanhemmat anelevat saavansa siivota lastensa huoneet.
Tiesin kuitenkin, että en ollut myöskään tuonut muutoksen laajuutta täysimittaisesti esiin. Olisi saattanut jäädä muuten pelkäksi haaveiluksi tämä muutos.
Niinpä lupasin auliisti tarttua telaan jos seinän väri ei miellyttäisi.
Kaikki muu tuntui kyllä olevan hänen mieleensä.

Noin puolisen vuotta myöhemmin lapsi kysäisikin varovaisesti josko voisin maalata seinän uudestaan.
Suostuin tähän ilomielin.
Nyt pääsisin korvaamaan tekemäni vääryydet.

Vanhaa pintaa peittoon

Tytär valitsi mieluisan värin.
Arpoi vielä kahden eri keltaisen sävyn välillä.
Kysyi mielipidettäni.
Kieltäydyin kuitenkin kunniasta vaikuttaa asiaan.
Jotain olin kai oppinut.

Nyt olen onnellinen, että hän on saanut juuri haluamansa sävyisen seinän.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Ja minunkin mielestäni tuosta seinästä tuli ihan oikeasti tosi kiva. 
Se saa koko huoneen loistamaan. Ihan kuin olisi ainainen kesä. 

Tässä taannoin hän toivoi myös uutta kattolamppua.
En voi väittää fanittavani kyseistä valaisinta, mutta suostuin tähän. 
Olinhan nykyään rento äiti joka antaa lapsensa luovuuden kukkia myös sisustamisen saralla.

Tiesin kyllä, että jos kyseinen valaisin hankitaan, emme tule saamaan sitä yhtenä kappaleena.
Ei kuulu konseptiin.
Tästä huolimatta, avattuani pakkauksen, oli järkytys suuri.
Päätin, että tämän valaisimen kokoaminen saa luvan olla viimeinen katumusharjoitus vuoden 2015 maalihässäkästä.
Kun tämä olisi koottu, en enää katsoisi taakseni.


En tiennyt, että lampun saa sataan osaan.
Minun täytyi näyttää ihan todella surkealta, sillä käsitykseni mukaan esiteinit tarjoavat vapaaehtoisesti apuaan vain ani harvoin.

Mutta yllättävää kyllä, kasaus sujui yhteistuumin perin vaivattomasti.
Voisin sanoa, että oli jopa kiva yhteinen hetki.


Tänään kuitenkin vanha minä nosti päätään.
Halusin kirjoittaa jutun tästä huoneesta.
Kysyin toki luvan, mutta en taaskaan tainnut esitellä konseptin todellista luonnetta.

Marssin sisään viherkasvin kanssa.
Ensimmäinen virhe.
Eihän se sinne kuulunut. Mitä oikein yritin.
Ajattelin napata muutaman kuvan.
Lipastosta ja sängystä.

Lipaston päällä oli runsaslukuinen joukko mitä erilaisempaa tavaraa hamsterin esteradasta siihen kuuluisaan ukuleleen.
Tästä ei kyllä blogikuvaa otettaisi.

Rupesin järjestelemään tavaroita ja mallaamaan silmänlumeeksi tuomaani viherkasvia paikoilleen.
Toinen virhe.
Laitoin kuulemma tavaroita aivan väärille paikoille ja kaikki tulisi palauttaa oikeille paikoilleen niin pian kuin mahdollista.
Luovutin. Ketä yritin huijata?
No teitä tietenkin.

Kaavin tavarat taas epämääräiseksi röykkiöksi keskelle lipastoa ja jätin kuvan ottamatta.

Mutta jos sängystä sitten?
Pedataan vähän siistimmin ja.. Eikö?
Jokin konflikti siitäkin saatiin aikaiseksi.
Ei kuvaa tälläkään kertaa.
Ymmärsin poistua pyytämättä.

Hieman myöhemmin saavuin vielä hattu kourassa ja kamera selän takana.
Josko yksi kuva tuosta lampusta?
Lupa heltisi. Onneksi.
Muuten olisi mennyt pohja koko postaukselta.

Tässä siis kaikki mitä on tyttäreni huoneesta näyttää.
Nyt ja ilmeisesti jatkossakin.
Pyhin pyrkimykseni onkin taas pitää nokkani ja näppini erossa hänen huoneensa sisustuksesta.
Sainhan minäkin tuossa iässä tapetoida seinäni sadalla kahdellatoista Leonardo Di Caprion kuvalla.

Kiitoksena teille jotka olette jaksaneet lukea tänne saakka, mitä ilmeisimmin sisustuskuvien toivossa, jaan muutaman kuvan viikonloppuna meille kotiutuneista viherkasveista.
Saniaisesta ja kultaköynnöksestä.



Aika mummomaisia, mutta olenkin aina kokenut olevani lapsellinen vanha sielu.

Mukavaa alkavaa viikkoa!

PS: Ilmainen vinkki nro.3: Pystyt yksin liikuttelemaan isojakin huonekaluja villasukkien tai lapasten avulla. 
Nosta raskasta huonekalua kulma kerrallaan. 
Kun saat sen kohoamaan muutaman sentin, potkaise villasukka kulman alle.
Toista neljästi.
Sitten vain työntämään!

PPS. Mieheni pyysi saattamaan tietoonne, että hän on valinnut tuon senkin.

PPPS. Ei ole. Mutta pääasia, että hän ajattelee sen menneen niin.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Kutsukaa minua tuholaistorjujaksi

Leikkimökki