Tekstit

Leikkimökki

Kuva
Leikkimökki Koska koronan aikaan kaikkien ilmeisesti kuuluu olla tosi innostuneita pihahommista,  ja Bauhaus nyt oli osimoilleen ainoa auki oleva kauppa epidemian jyllätessä pahimmillaan,  päätimme mekin hieman puuhastella pihamaalla. Rakensimme leikkimökin. Ennen kun pääsimme varsinaisiin kasaushommiin,  täytyi mökille luoda kunnon perustukset.  Tottakai.  Niimpä revimme etupihaltamme lähemmäs sata sementtilaattaa tähän tarkoitukseen.  Kannoimme ne takapihalle.  Tasattiin maa.  Hiekoitettiin.  Sitten mies asetteli laatat kohdilleen. Vatupassin kanssa.  Venkslattiin ja siirreltiin.  Niitä kymmenen kilon laattoja.  Aika tosi kauan.  Kunnes mies totesi ettei niitä tarvittaisikaan kuin kaksikymmentä.  Siispä kahdeksankymmentä kannettiin takaisin etupihalle.  Eihän tässä muutakaan ollut.  Kun perustukset oli valmiit,  mies sattui mielenkiinnosta vilkaisemaan liittyikö leikkimökkien rakentamiseen jonkin sortin säännöksiä.  Ja liittyihän nii

Koska ketjureaktio

Kuva
Koska ketjureaktio Tiedättekö kun asiat saattavat joskus kumuloitua? Meille sisustajille niin käy laskelmieni mukaan tavallisia kansalaisia useammin. Tyyliin: hankit uuden koristetyynyn ja seuraavaksi on pakko kaataa seinä.  Koska se ei enää sovi.  Niinkuin siihen.  Eikä etenkään tyynyyn. Minulle kävi viimeksi seuraavaa: 1. Tytär halusi leikkimökkiin mustavalkoiset verhot. 2. Netin syövereistä ei löytynyt sopivia.  3. Mutta pojan huoneestapa löytyi.  4. Poika tarvitsi täten uuden verhon.  5. Seinän väri ei enää sopinut uuteen verhoon. Täytyi maalata.  6. Uuden sävyn myötä huone muuttui kertaheitolla huomattavasti valoisammaksi.  7. Rupesin haluamaan, että myös olohuoneessa olisi yhtä valoisaa.  8. Ja sitten makkarin seinä ei sopisi olohuoneen seinään.   9. Eikä sopisi muuten välitilankaan.  Kohtia 7-9 en ole vielä ehtinyt laittaa täytäntöön kun meillä on tämä leikkimökkiprojekti.  Siitä lisää seuraavassa postauksessa.  Mutta poj

Korona tuli kaupunkiin

Kuva
Korona tuli kaupunkiin  Olen jo viikon verran pohdiskellut mikä on minun bloggarinnäkökulmani koronaan.  Ja viikko on minulle pitkä aika.  Niinkuin miettiä jotakin.  Oikeasti.  Selvää on se,  että blogini tarkoitus on aina ollut tuottaa iloa lukijoilleen.  Eli lähinnä minulle.  Itsehän käyn monesti lukemassa omia tekstejäni ja päivittelemässä kuinka olenkaan voinut luoda jotakin niin hauskaa.  Päätin jatkaa nytkin tällä hyväksi havaitsemallani linjalla. Mutta korona.  Se on niin suuri aihe,  että siihen on ollut haastavaa tarttua.  Ja olen jo kauan sitten päättänyt olla kirjoittamatta, ellen tiedä mitä sanoa.  Mutta nyt.  Halleluja!  Vihdoin kaiken tämän epävarmuuden keskellä, on sattunut jotakin, minkä oikeasti haluan jakaa kanssanne.  Seuraava ei ole vielä se .  The juttu.  Mutta avaan taustaa hieman.  Siis niille kahdelle lukijalle jotka eivät minua henkilökohtaisesti tunne.  Loput kolme lukijaani,  kaikki sukua minulle, 

Hupsista saatana

Kuva
Hupsista saatana Nyt on kuulkaa sattunut sellainen kamaluus,  että blogini on täyttänyt yhden vuoden,  ihan salaa.  Itse en tätä merkkipaalua kuukausi sitten muistanut,  eikä teidänkään suunnalta ole fanfaarit soineet. En usko, että silti olisi myöhäistä summata kulunutta blogivuotta yhteen.  Aloitin kirjoittamisen ajatuksella,  että pitäisin erittäin varteenotettavaa sisustusblogia.  Maineeni leviäisi kulovalkean tavoin.  Harkitsisin tarkkaan mitkä alan lehdet päästäisin tekemään jutun kodistamme.  Pohdittavaa oli paljon.  Voisimmeko esiintyä lehtijutussa omilla nimillämme?  Emme.  Voisimmepa.  Siis todellakaan emme.  Voin kuitenkin kertoa,  että emme ole voineet esiintyä millään nimillä. Ihan yksinoikeudella olen saanut julkaista juttuja kodistamme.  Aika nopeasti itsellenikin valkeni ettei minussa ole mitään ammattimaista tai varteenotettavaa.  Kärsivällisyyteni eikä taitoni riitä huippukuvien julkaisemiseen.  En kykene

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Kuva
Uusi vuosi, vanhat kujeet Ai montako kertaa olemme mieheni kanssa aloittaneet terveelliset elämäntavat? No tosi monta.  Ja montako kertaa olemme aikoneet aloittaa? Ihan tosi monta kertaa enemmän. Vielä kaksi vuotta sitten manasin salilla vuodenvaihteessa kun kaikenmaailman uudenvuodenlupaajat tulivat sotkemaan sarjani.  Rynnivät sankoin joukoin pyörimään tositreenaajien tielle.  Onneksi kylläkin vain hetkeksi.  Viikolla kolme oli taas väljää.  Kuten aina.  Sitten muutimme.  Omakotitaloon.  Eri asuinalueelle.  Enää ei ollut salia ihan vieressä. Nyt kolmen kilometrin säteeltä löytyy enää kuusi kuntokeskusta.  Mutta ei yhtäkään sillälailla ihan vierestä.  Ja lapsiperheen arjessa kuulkaa  aika  on kultaakin kalliimpaa. Niimpä irtisanoimme kuntosalijäsenyytemme.  Sieltä useamman kilometrin takaa.  Mutta emme kuitenkaan heittäytyneet tyhjän päälle.  Emmehän toki.  Päätimme pyhittää tyhjän varastotilan omaksi kuntokeskukseksemme.  Se oli