Leikkimökki

Leikkimökki


Koska koronan aikaan kaikkien ilmeisesti kuuluu olla tosi innostuneita pihahommista, 
ja Bauhaus nyt oli osimoilleen ainoa auki oleva kauppa epidemian jyllätessä pahimmillaan, 
päätimme mekin hieman puuhastella pihamaalla.
Rakensimme leikkimökin.

Ennen kun pääsimme varsinaisiin kasaushommiin, 
täytyi mökille luoda kunnon perustukset. 
Tottakai. 
Niimpä revimme etupihaltamme lähemmäs sata sementtilaattaa tähän tarkoitukseen. 
Kannoimme ne takapihalle. 
Tasattiin maa. 
Hiekoitettiin. 
Sitten mies asetteli laatat kohdilleen. Vatupassin kanssa. 
Venkslattiin ja siirreltiin. 
Niitä kymmenen kilon laattoja. 
Aika tosi kauan. 
Kunnes mies totesi ettei niitä tarvittaisikaan kuin kaksikymmentä. 
Siispä kahdeksankymmentä kannettiin takaisin etupihalle. 
Eihän tässä muutakaan ollut. 

Kun perustukset oli valmiit, 
mies sattui mielenkiinnosta vilkaisemaan liittyikö leikkimökkien rakentamiseen jonkin sortin säännöksiä. 
Ja liittyihän niihin. 
Pitäisi olla vähintään neljän metrin päässä tontin reunasta. 
Voin sanoa, 
että pääkaupunkiseutu on sen verran tiuhaan kaavoitettu, 
että ellemme sitten halunneet rakentaa mökkiä olohuoneeseemme, 
niin tuo säännös ei ainakaan kohdallamme toteutuisi. 

Pihallamme nökötti nyt kuitenkin kuormalavallinen puutavaraa. 
Nosturin nostamana.
Ja tonni sementtilaattaa. 
Miehen ja minun toimesta.
Joten mies lähti naapurin pakeille. 
Tästä projektista ei ollut mielekästä enää perääntyä. 
Ja lupahan sieltä heltisi. 
Voitaisiin pystyttää ihan raja-aidan tuntumaan. 
Ei haittaisi. 
Joskin mies vakuutti, 
että he tuskin huomaisivat koko mökkiä. 
No tuota. 
Mökillä on korkeutta kaksi piste kaksi metriä. 
Raja-aita taas ulottuu itseäni silmien korkeudelle.

Koko perhe osallistui rakentamiseen. 
Lapsia ja mummoa myöten. 
Ja se oli kuulkaa niin kivaa puuhaa, 
että haluaisin rakentaa useammankin mökin. 
Vieriviereen. 
Vaikka lapsille. 
Tämä nykyinenhän on enimmäkseen minun. 

Ärsyttää kun mies ja esikoinen sanoo jatkuvasti, 
että taidan ottaa projektin liian tosissani. 
Totta helvetissä otan. 
Olen ollut ostolakossa viime lokakuusta saakka. 
Mitään ei saa ostaa kotiin. 
Mutta leikkimökistä ei ollut puhetta. 

Mutta jos totta puhutaan, 
niin en ole juurikaan halunnut hankkia mökkiin mitään uutta, 
vaan iloinnut siitä, 
kun jo olemassa olevat tavarat ovat saaneet uuden elämän mökissä(ni). 

Esimerkiksi tyttären vanha rautasänky. 
Tuhat kahdeksansataa luvulta peräisin. 
Ei ole ollut käytössä vuosiin, 
mutta yksi niistä harvoista huonekaluista, 
joista en ole suostunut luopumaan. 
Ikinä. 
Koskaan. 
Vaikka mies on jokaisen muuton kohdalla vahvasti kyseenalaistanut tarpeen siirtää sänkyä varastosta toiseen. 

Mutta tiesin tämän päivän vielä koittavan. 
Lopulta sille löytyisi täydellinen paikka. 
Joskin mökin ovi on niin pieni, 
että seinät on rakennettu sängyn ympärille. 
Kun joskus muutamme niin täytyy sitten ottaa mukaan koko mökki. 
Kyllä nyt mies olisi varmasti onnellinen jos siirrettävänä olisi pelkkä sänky. 
Niin. 

Uutta mökissä on ainoastaan yksi tyynynpäällinen. 
Ja matto. 
Ja naulakot. 
Mutta se matto. 
En ymmärrä miksi mieheni pitää koetella kärsivällisyyttäni. 
Olimme jälleen kerran siellä Bauhaussissa. 
Joka on muuten uusi lempikauppani. 
Ja lasten piti valita mieleisensä matto. 
Mutta se osoittautui hankalaksi. 
Niimpä keräsin hyllystä esille seitsemän erilaista, sopivan kokoista, ja jokseenkin siedettävää mattoa. 
Näistä sitten. 
Mutta ei. 
Mieheni tyrkytti väkisin riemunkirjavaa liikennemattoa. 
Kun sain lapset unohtamaan sen, 
oli hän jo löytänyt hyppysiinsä avaruusmaton.
Vain todella katkera ihminen tekee jotain tällaista.

Mutta kaikista ihaninta on katsella lasten iloa uudesta leikkipaikasta. 
Silmien tuiketta näyttäessäni heille kuvia aikaansaannoksestamme. 
Ehkäpä joku päivä päästän heidät tänne sisällekin. 









Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona tuli kaupunkiin

Hupsista saatana