kuin meille tehty

Ei sitten joskus Koen, että tämä blogi on, ainakin itselleni, taistelu ankeutta vastaan. Niin on tämä kyseinen tekstikin, mutta tavoistani poiketen ajattelin kirjoittaa tällä kertaa ei niin kevyistä aiheista. Kysymys on nyt elämästä ja kuolemasta. Olen lentänyt muutaman päivän itselleni poikkeuksellisen matalalla. Vastikään olisi ollut edesmenneen isäni syntymäpäivä, ja se,  että joudun kuiskimaan onnitteluni sinne jonnekkin, saa kaltaiseni hörhönkin hymyn hyytymään. Synkempien ajatusten lisäksi on päähäni mahtunut myös sisustusideoita, tottakai. Olen pohtinut uusien taulujen maalaamista sänkymme yläpuolelle. Aiemminhan siellä komeilivat nämä teokset, jotka maalasin helmikuussa. Eli vanhoja paskoja jo. Nyt olin suunnitellut maalaavani pantterin. Tuon uljaan kissaeläimen. Sopisi sisustukseen. Mutta koska alla olevan kuvan fiasko muistui yllättäen mieleeni, päädyinkin tyylisuunnaltaan abstraktiin ilmaisuun. Joskaan sekään ei k

Änyyteenyt, aja! Pyöräilen työmatkani aina kun mahdollista.  Ja työmatkapyöräily on minulle mahdollista aina kun:   - aamulla on vähintään 6 astetta lämmintä.    - ei sada mitään. Tai vettä korkeintaan vähän.   - en keksi hyvää syytä hypätä bussiin.  Työmatkani on 11,38 kilometriä. Mutta kerron kaikille, että kaksitoista.  Tämän vuoden työmatkapyöräilyn polkaisin käyntiin jo huhtikuun lopulla.  Mutta sitten tuli kaikenlaista. Kuten alle kuuden asteen aamuja.  Paljon vettä.  Ja hyviä syitä.  Mutta eilen sitten ryhdistäydyimme pyöräilykaverini kanssa ja lähdimme jo kukon laulun aikaan polkemaan työmaata kohti.  Kuuma vesi kielen alla puuskutin hänelle kaikki nuo edellä luettelemani syyt sille,  että vasta näin kesäkuussa liikuin kahden renkaan varassa.  Hän taas kertoi tulleensa taannoin leikatuksi.  Kahdesti.  No, syynsä kullakin. Koska vapaudumme työnantajan otteesta yleensä hieman eri aikoihin,  taitoin kotimatkani yksin.  Kun ei ol

Pientä kinaa kuopuksen huoneen muutostöistä ja muuta lomapuhdetta Vietämme parhaillaan kesälomamme ensimmäistä viikkoa. Loput kolme viikkoa on edessä vasta myöhemmin kesällä. Terveiset siis lomalta ja kotoa! Siihen, että en enää toivottele iloisesti terveisiä ketoosista, on syynsä.  En jaksanut enää. Jätin kesken.  Ne polttarit joista viimeksi kirjoitin oli lopun alkua.  Siellä pääsin taas normaaliruoan ja herkkujen makuun.  Seuraavana päivänä lipsuin pikkuisen lisää. Kuten sitäkin seuraavana. Se tuttu vanha kaava. Tiedätte varmaan.  Että nyt sitten suuntaan sille rantalomalle hyvin piilotettuine vatsalihakseni. Tässähän tuntee itsensä ihan salakuljettajaksi.  Mutta tämän viikon lomasuunnitelmiin sen sijaan kuuluu kiireettömiä aamuja, ulkomaalausta, kuopuksen huoneen uudelleensisustamista sekä ulkoilua ja uimista.  Mies ei innostunut lainkaan kun kerroin, että kuopuksen huoneen järjestystä on pakko vaihtaa.  Ei kuulemma kannattaisi.  Mut