Änyyteenyt, aja!

Änyyteenyt, aja!


Pyöräilen työmatkani aina kun mahdollista. 
Ja työmatkapyöräily on minulle mahdollista aina kun:
  - aamulla on vähintään 6 astetta lämmintä. 
  - ei sada mitään. Tai vettä korkeintaan vähän.
  - en keksi hyvää syytä hypätä bussiin. 

Työmatkani on 11,38 kilometriä.
Mutta kerron kaikille, että kaksitoista. 

Tämän vuoden työmatkapyöräilyn polkaisin käyntiin jo huhtikuun lopulla. 
Mutta sitten tuli kaikenlaista.
Kuten alle kuuden asteen aamuja. 
Paljon vettä. 
Ja hyviä syitä. 

Mutta eilen sitten ryhdistäydyimme pyöräilykaverini kanssa ja lähdimme jo kukon laulun aikaan polkemaan työmaata kohti. 
Kuuma vesi kielen alla puuskutin hänelle kaikki nuo edellä luettelemani syyt sille, 
että vasta näin kesäkuussa liikuin kahden renkaan varassa. 
Hän taas kertoi tulleensa taannoin leikatuksi. 
Kahdesti. 
No, syynsä kullakin.

Koska vapaudumme työnantajan otteesta yleensä hieman eri aikoihin, 
taitoin kotimatkani yksin. 
Kun ei ole niin paljon asioita puuskutettavana, 
ehtii tarkkailla kanssapyöräilijöitä. 
Minut ohitti nainen jolla oli farkut ja korkokengät jalassa.
Miten on mahdollista, että tuommoisessa varustuksessa voi pyöräillä niin nopeasti? 

Tänään liikennevaloissa edessäni odotti tyylikäs vanhempi leidi. 
Harmaat hiukset siistillä ponnarilla. 
Silkkipaita hulmusi kevyesti kesätuulessa. 
Manasin kun meitä pyöräilijöitä oli niin monta rintarinnan. 
Miten nyt pääsisin järkevästi ohittamaan tuon hienostorouvan kun lähtisimme liikkeelle?
Vastaus oli, en mitenkään.
Kun valot vaihtuivat, oli hän silkkipaitoinensa parissa sekunnissa jo monen kymmenen metrin päässä horisontissa.
Miten? MITEN?
Vaikka minulla oli tekniset vaatteet ja kaikki.

Pahin oli kuitenkin mustiin pukeutunut mieshenkilö, 
jonka takana odottelin yksissä toisissa valoissa. 
Hänen jalkojensa välissä komeili itseäni vanhempi Nopsa. 
Eli ei mikään kaikista tuorein peli. 
Satulaan oli piirretty kolme kappaletta kutosia. 
Ja varmuuden varuiksi vielä pari ristiä alassuin killumaan. 
Oletin, että tuollaiselle installaatiolle en ainakaan jäisi. 
Mutta kuinkas ollakkaan. 
Joko oli todella ihan saatanan nopea pitkätukka tai sitten sotki suoraan kadotukseen, 
mutta tästä katoamistempusta olisi ihmeissään itse Iiro Seppänenkin. 

Olen hieman ymmälläni. 
Se, että lurexiin pukeutuneet maantiekiiturit ohittavat meikäläisen, 
on itsestäänselvää. 
Mutta se, että en pärjää yhdellekään ihmiselle, joka on päättänyt hypätä minkälaisen tahansa rotiskon selkään, on hämmentävää. 
Mitä pyörälleni on tapahtunut talven aikana? 

Kulkuneuvoni ei ole hinnalla pilattu. 
Mutta siitä löytyy kaksikymmentäneljä vaihdetta. 
Luulisi riittävän. Ja pääsevän. 
Ennen vannoin vaihteettomien munamankeleiden nimeen. 
Vasta tänään muuten tajusin miettiä mistä tuo sana juontaa. 
Vaikka olen käyttänyt sanaa sujuvasti jo kolmattakymmenettä vuotta. 

Vasta aikuisiällä minulle selvisi myös sanan än-yy-tee-nyt syvempi merkitys.
Se on N, Y, T,  nyt. 
Tajuatteko?
Ne kirjaimet! 
Lapseni kertoi sen minulle. 
Minä olisin voinut hokea myös mitä tahansa muita äänteitä noiden sijaan. 
Kuten öö pee dee NYT. 
Täysin sujuvasti. 
Huomaamatta siinä mitään erikoista. 
Minulle se oli aina ollut lähtölaskenta. 
Ilman sen suurempaa sanomaa.

Mutta niistä munamankeleista. 
Suosin siis kunnon vanhanajan vaihteettomia sellaisia. 
Kerran, kaksitoistavuotiaana, erehdyin kuitenkin kinumaan itselleni kaksikymmentäyksivaihteisen maastopyörän. 
Kaverillakin oli. 
Oli ollut jo useita tunteja. 
Ja minä olin edelleen omaani vailla. 

Sainkin sellaisen pian. 
Viininpunaisen Inseran mustilla viiruilla. 
Ja olin onnellinen. 
Niin kauan kunnes ajoin sillä ensi kerran. 
Siis enemmänkin kuin pienen silmukan pyöräliikkeen pihalla. 

Yhdeksänkymmentäluvulla vaihteita vaihdeltiin pyörittämällä rätiseviä kiekkoja ohjaustangon ympärillä eessuntaas. 
Todella sekavaa. 
Lähinnä poljin paikallani tyhjää, 
ykkösvaihteella tietenkin,
 kun aivot ei taipuneet moisiin hienouksiin. 
Än yy tee nyt oli vain sanahelinää. 
Ei lähtenyt. Jäi telineeseen. 

Eräänä onnenpäivänä äitini kuitenkin soitti suruvalitteluasioissa toiselle puolelle Suomea, ollessani ratsastusleirillä. 
Ja huomioikaa; tuolloin ei ollut matkapuhelimia, 
vaan hän todella soitti tallimestarin lankapuhelimeen: 
maastopyöräni oli varastettu
Tuo surkeista kapistuksista kamalin. 
En ollut uskoa tuuriani. 

Sen jälkeen sain sadanviidenkymmenenmarkan munamankelin, 
leveällä satulalla ja jalkajarrulla. 
Kyllä sitten taas kelpasi.
Nyt mietin, että pitäisikö tuo nykyinen vaihdehirmu jättää telineeseen hieman köykäisemmällä lukolla. 





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Leikkimökki

Hupsista saatana