Uusi vuosi, vanhat kujeet

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Ai montako kertaa olemme mieheni kanssa aloittaneet terveelliset elämäntavat?

No tosi monta. 

Ja montako kertaa olemme aikoneet aloittaa?

Ihan tosi monta kertaa enemmän.

Vielä kaksi vuotta sitten manasin salilla vuodenvaihteessa kun kaikenmaailman uudenvuodenlupaajat tulivat sotkemaan sarjani. 

Rynnivät sankoin joukoin pyörimään tositreenaajien tielle. 

Onneksi kylläkin vain hetkeksi. 

Viikolla kolme oli taas väljää. 

Kuten aina. 

Sitten muutimme. 

Omakotitaloon. 

Eri asuinalueelle. 

Enää ei ollut salia ihan vieressä.

Nyt kolmen kilometrin säteeltä löytyy enää kuusi kuntokeskusta. 

Mutta ei yhtäkään sillälailla ihan vierestä. 

Ja lapsiperheen arjessa kuulkaa aika on kultaakin kalliimpaa.

Niimpä irtisanoimme kuntosalijäsenyytemme. 

Sieltä useamman kilometrin takaa. 

Mutta emme kuitenkaan heittäytyneet tyhjän päälle. 

Emmehän toki. 

Päätimme pyhittää tyhjän varastotilan omaksi kuntokeskukseksemme. 

Se oli kaunis ajatus. 

Tilaa oli ihan mukavasti. 

Jopa niinkin kivasti, 

että katsoimme tilaan mahtuvan sulavasti kaksi vaatekaappia. 

Säilytystilaakin kun tarvittiin. 

Suht ison siivun lattiapinta-alasta lohkaisee crosstrainer. 

Mutta mikä sali se olisi jos semmoista ei löytyisi. 

Ja sinänsä ihan pätevä vehje, 

mutta meidän yksilömmepä toimiikin paristoilla. 

Tai toimisi ellei ne olisi kuluneet tyhjiksi jo aikapäivää sitten. 

Kuulin tästä paristokäyttöisyydestä vasta sovittuani kaupoista. 

Eipä sillä,

oli kyllä puoli-ilmainen. 

Toisin kuin jättimäiset paristot. 

Ja kaipa niitä voisi ostaa lisää. 

Jos vain muistaisi. 

Ja voi sillä kyllä veivata ilman paristojakin. 

Mutta ilman minkäänlaista vastusta, 
jota ei kai voi sitten treeniksi kutsua. 

Tai ajan tai matkan mittausta. 

Mutta käytän toisinaan silti. 

Ajan lasken kuuntelemieni Antti Tuiskun biisien määrässä. 

Ja matkaa olen taittanut riittävästi sitten kun hymy on korvissa. 

Lihaskuntotreenillekin oli alkuun lattiatilaa. 

Mutta sittemmin kuntosalillemme on rantautunut työpöytä, satulatuoli, rummut, 

runsain mitoin mattorullia, torso, rattaat, 

keinuhevonen, kesäkalusteiden pehmusteet, 

vauvaleluja (säästettävä tuleville lastenlapsille), 

lasten piirustuksia ja muita töitä (säästettävä lapsille) ja useampi ikeakassillinen lastenvaatteita jotka eivät menneet kaupaksi kirpparilla. 

Että nyt ei ole lattiatilaa. 

Ei edes lankkuun, johon vielä hetki sitten mahduin asettautumaan, 
rumpusetin ja seinän väliin. 

Että ihan siihen kaikkein timanttisimpaan kuntoon ei tässä tilassa itseään kyllä revitä. 

Itse olisin erittäin valmis kipittämään takaisin sille oikealle salille hattu kourassa, 

mutta mies kannattaa edelleen kotitreenejä. 

Toisin sanoen hän toivoisi minun konmarittavan varaston taas entiseen loistoonsa, 
mutta eihän mikään edelläluettelemistani, salimme vallanneista, asioista ole turha. 

Paitsi ehkä miehen työpöytä. 

Ja hänen satulatuolinsa. 

Näin vuodenvaihteen kynnyksellä on taas erihyvä tilaisuus lupailla kaikenlaista. 

Mies sanoi minulle, että hän aikoo tiputtaa  elopainoaan kymmenen kiloa kesäkuuhun mennessä. 

Ja jos ei pudota niin hän kuulemma antaa minulle kaksisataa euroa. 

En ihan ymmärtänyt mikä taloustilanteessamme käytännössä muuttuisi tuon myötä. 

Eikö hänen kannattaisi ennemmin luvata antaa kaksisataa euroa esimerkiksi

supikoirien suunterveydenedistämiseen? 

Niin saattaisi löytyä sitä kaivattua motivaatiota. 

Mutta ei kuulemma. 

Hän kertoi, että minä voisin sitten ostella tuolla rahalla tuossa tapauksessa itselleni vaatteita, kenkiä ja laukkuja. 

Monikossa. 

Söpöä, mutta jos minä en ymmärrä hänen logiikkaansa, 

niin ei hänkään kyllä ymmärrä mitä tuollaiset hyödykkeet tänäpäivänä maksavat.

Samaan hengenvetoon paljastin oman motivaattorini. 

Minä olin näet päättänyt, 

että välittömästi kun pääsen omaan tavoitteeseeni, ostamme miehen kanssa meille uudet, mutta käytetyt, ruokapöydäntuolit. 

Eikä mitkä tahansa, 

vaan Artekin 66-malliset. 

Hän piti asetelmaa jokseenkin epäreiluna. 

Miksi minä olen aina voittajan roolissa? 

No koska tällä kertaa olen valinnut onnistua. 
Vastoin täällä pohjolassa sitkeästi asuvaa kärsimyksen mentaliteettia, 
valitsinkin porkkanan kepin sijaan. 
Katsokaas, ilon kautta uuteen vuoteen. 
Sanoin miehelle, että hänkin voisi tehdä niin. 
Mutta ei. 
Suomalainen mies on sinnikäs. 
Mutta eihän häntäkään voi varsinaisesti häviäjäksi kutsua, 
jos hän jossain vaiheessa saa istahtaa päivälliselle design-tuoliin timmin vaimon viereen.