Ostopakosta ja - lakosta

Ostopakosta ja -lakosta


Tiedättekö tunteen kun on pakko saada jotakin?
Rauha ei astu kuvioihin ennenkuin olet saanut haluamasi. 
Kun vaiennat järjen äänen perustelemalla mieliteon toteuttamista argumenteilla "No kerrankos sitä" ja "Olen kyllä ansainnut tämän".
Jos omatunto vieläkin kolkuttelee, 
laukaistaan viimeinen niitti: 
"Tämän jälkeen en sitten pitkään aikaan“ 
-valttikortti. 
Minulla on tämä aika usein. 

Jotkut saattavat ajatella, että puhun suklaasta, alkoholista tai matkustelusta. 
En. 
Puhun kodin hankinnoista. Sisustamisesta. 
No okei. Siitä suklaasta myös. 

Olen aina ollut heikkona sisustamiseen.
Jo lapsena huoneeni väriteema vaihtui sujuvasti vaaleanpunaisesta keltaisen kautta siniseen. 
Jokaista tekstiiliä myöden. 
Ja aika nopealla tempolla. 
Tämä viimeksi mainitsemani mystinen sininen huone piti saada kun satuin lainaamaan kirjastosta teoksen jonka luettuani osaisin ennustaa suvasti kädestä kuin kädestä. 
Täytyihän eukolla asiaankuuluvat työtilat olla. 

Kerran taas koristelin oveni ihmisen kokoisella luurangolla. 
Teippasin pienin sormin yhteen aa nelosia. 
Piirsin tunnekuohuissa joka ikisen kylkiluun ja nikaman. 
Pelotteeksi. 
En taaskaan ollut saanut koiraa vaikka olin jo soittanut teksti-tv:ssä näkemäni ilmoituksen perään ja ilmaissut ostohalukkuuteeni ties monennellekko kasvattajalle. 

Kävimpä kerran myös ystäväni kanssa katsastamassa yhden hevosen. 
Ostomielessä. 
Ikää oli kymmenen. Hevosella viisi. 
Ei tullut kauppoja. 

Ostointoni ei ole laantunut sitten nuoruusvuosien. 
Heräteostoslemmikkejä meillä on nyt kolme kappaletta. 
Mutta sitäkin enemmän mattoja, valaisimia ja keittiöpyyhkeitä. 

Mies on aina ollut helppo taivutella mukaan kaikenmaailman hankintoihin. 
Ja keksiipä hän uudistuskohteita ihan itsekkin.
Loistohomma. 
Mutta kaksi kaasua ilman jarruja ei ole kestävä yhdistelmä. 

Olemmekin alkaneet havahtua siihen, 
että meidän täytyy muuttaa ostokäyttäytymistämme. 
Hankkia vain oikeaan tarpeeseen. 
Tällä hetkellä tarvitsemme ihan oikeasti vain uudet kaihtimet. 
Koska vanhat on hirveät. 
Niinkuin ihan tosi rumat. 
Tekään harvoin pääsette nauttimaan kunnon blogikuvista ja suurista kuvakulmista kun niitä penteleen kaihtimia on kaikkialla. 
Eivätkä ole julkaisukelpoisia. 
Niin sitten pitää ottaa lähikuvaa jostain kynttilästä. 
Ihan kuin se ketään kiinnostaisi. 

Mutta kunhan ne kaihtimet vaan on saatu niin sitten on luvassa laadukkaampaa kuvasisältöä.
Kerrankos sitä nyt. 
Ja sitten me ei kyllä hankita mitään enää pitkään aikaan.  

Sivusin tätä aihetta myös instagramin puolella. 
Julkaisin upeita videoita. 
Kerroin epäloogisesta ostokäyttäytymisestäni. Ja oudosta käytöksestäni ylipäänsä. 
Tiedustelin omaatteko vastaavanlaisia taipumuksia. 
Muutama käsi nousikin ylös virheen merkiksi. 
Kaikki verisukua minulle. 

Onko se sitten oikeastaan edes ihme jos on vähän vaikeaa pyristellä kaikkea tätä vastaan kun ostointo on syötetty jo äidinmaidossa ja iltasaduksi on luettu Vepsäläisen kuvastoa. 

Mutta yritän. 
Ihan oikeasti. 
Aloitan ostolakon. 
Olen varma, että palkan lisäksi käteen jää myös enemmän aikaa keskittyä asioihin jotka elämässä oikeasti merkitsevät. 

Sanoinko jo; aloitan ostolakon.
Heti kun kaihdintilaus on vetämässä. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Kutsukaa minua tuholaistorjujaksi

Leikkimökki