Eiköhän se syksy ollut jo tässä

Eiköhän se syksy ollut jo tässä

Vaikka kesä onkin lempivuodenaikani, 

alan silti aina jossakin vaiheessa odottamaan syksyä. 

Uudessa vuodenajassa, 

tai sen odottamisessa,

on jotakin jännittävää. 

Ihan kuin tällä kertaa tekisin kaiken toisin. 

Niinkuin olin aina suunnitellut. 

Mutta jättänyt tekemättä. 

Tänä syksynä käpertyisin viimein ihaniin pörröneuleisiin. 

Kuin missäkin katalogissa konsanaan. 

Syventyisin romaaniin kynttilänvalossa. 

Paistaisin uuniomenoita. 

Vaan eipä ole vielä näkynyt. 

Instagramin puolella kyselin myös teiltä, 

mistä koostuu teidän mentaalisyksynne 
ja täsmääkö se todellisuuden kanssa. 

Vastausprosentti oli surkea. 

En tiedä jäikö se kiinni tuosta 

mentaalisyksy -käsitteestä. 

Keksin sanan ihan itse. 

Ja olin siitä niin tavattoman ylpeä, 

että en voinut olla käyttämättä. 
Mutta ehkä tuo termi avautui vain keksijälle itselleen. 

Tai sitten teitä ei vain kiinnosta tällaiset gallupit pätkääkään. 

Sain kyselyyni kaksi vastausta. 

50% vastaajista halusi toivottaa 100%:n varmuudella hyvää huomenta. 

Kiitos siitä. 

Lämmitti mieltä vaikka ei kysymykseeni vastannutkaan. 

Toinen vastaajista ymmärsi yskän täysin. 
Kertoi kuinka vuosi toisensa jälkeen, 

aina syksyn alussa, 
näkee sielunsa silmin tulevansa liihottelemaan kaduilla tweed-housuissaan ja pooloneuleessaan. 

Ja jopa taluttavansa koiraa. 

Jota hänellä ei kuulemma oikeasti ole edes olemassa. 

Todellisuudessa hän kuitenkin rämpii vesisateessa, tukka liiskassa, 
missä lie tuulipuvussa. 

Siis juuri tätä tarkoitin! 
Syksy on tosi kiva. 
Ajatuksen tasolla. 

Tai no pari ekaa päivää on ihan oikeastikin. 
Jos paistaa aurinko. 
Ja on sopivan kirpsakkaa. 
Hyvästi tukahduttava kuumuus,
joka vielä alkukesästä oli parasta mitä tiesin. 
Ja illalla on kivan pimeää. 
Alkusyksystä.
Loppusyksy taas on miltei hengenvaarallinen kun jo klo.15 on niin pimeää ettei näe 
metriä eteensä.
Puhumattakaan sen tuomasta väsymyksestä. 
Kun kirkasvalolampusta ja kaikenmaailman nokkosrohdoista huolimatta et tahdo pysyä hereillä klo.16 jälkeen. 
Se on hieman hankalaa. 
Noin niinkuin äiti-ihmisenä.

Mutta ensimmäisenä syyspäivänä olen toiveikas. 
Puhkun intoa. 
Sytytän ne kynttilät. 
Ja puhallan sammuksiin kymmenen minuutin kuluttua. 
Koska 2-vuotias ja kynttilät ei ollutkaan 
hyvä idea. 

Avaan romaanin. 
Ja suljen sen kymmenen minuutin kuluttua. 
Koska äiti ja romaani ei ollutkaan 2-vuotiaasta 
hyvä idea. 

Mutta ne uuniomenat paistan vielä jonakin päivänä.
Koska niitä voi syödä vaikkei olisi karkkipäivä. 
Koska ne on hedelmiä. 
Mitä? 
Ne ON hedelmiä. 
Ja vähän mausteita. 
Ja ehkä vähän vaniljajäätelöä. 

Mausteista puheenollen. 
Tein toisenkin gallupin. 
Tai itseasiassa haastoin teidät kilpailuun. 
Vanhentuneiden mausteiden herruudesta. 

Hyvä ystäväni, 
joka yleensä tuppaa syödä lähinnä vain ulkona, 
päätti eräänä päivänä tehdä ruokaa ihan itse. 
Siis Vau, sanoisi Tanhupallo. 

Mutta mausteet olivat päässeet pahasti vanhentumaan. 
Tästä hänen maustekaapin syövereihin tekemästään tutkimusmatkasta intoutuneena, 
päätin itsekin vilkaista 
mökille kertyneiden purnukoiden päiväyksiä. 
Curry oli ollut parasta ennen vuotta 1994.
Mutta menettelee vieläkin. 
Sitten oli ikivanhan näköisiä purkkeja, 
joissa ei ollut päiväystä lainkaan. 

Tämän arkeologisen kaivauksen tehtyäni 
hyppäsin rytinällä nykyaikaan ja kuvasin itsestäni videon instastooriin ihan tohkeissani. 
Vapise Indiana Jones. 
Ja koska olen sairaalloisen kilpailuhenkinen, 
haastoin teidätkin käymään 
maustekaappinne läpi. 
Leikkimielisesti toki. 
Mukamas. 
Ilmiantamaan antiikkisimmat löydöksenne. 
Kenen kaneli olisi vanhin? 
Kuka voittaisi? 

Mutta taaskaan teistä ei kuulunut mitään. 
Ei edes sitä hyvän huomenen toivotusta. 
Mutta eipä sillä. 
Täten julistan itseni tämän tuikitärkeän kilpailun voittajaksi. 
Olisi kannattanut vastata.