Kuppikoosta ja muumimukimenetelmästä

Kuppikoosta ja muumimukimenetelmästä



Ajattelin kertoa teille meidän mukeista. 
Teitä kiinnostaa varmaan ihan hirveästi. 

Itselleni ei ole ollenkaan yhdentekevää mistä mukista juon kulloinkin kahvini. 
Ei. 
Teen tästäkin taidetta. 
Kahvinkeiton jälkeen törötän mukikaapin edessä ja silmäilen valikoimaa. 
Mikä kuppi sopii juuri tähän hetkeen? 
Mikä puhuttelee minua nyt? 

Hyviä mukeja yhdistää usein yksi tekijä. 
Koko. 
Kuppikoon täytyy olla suuri. 
Vuorotyötä tekevälle äiti-ihmiselle mielellään sammiomainen. 

Tässä katsaus suurimpaan osaan mukeistamme:

Uninen muki




Kun heräät vapaapäivän aamuna. 
Ei ole mitään suunnitelmia, 
etkä koe pakottavaa tarvetta keksiä sellaisia seuraavaan tuntiin. 
Vaan käperryt vielä hetkeksi sohvan nurkkaan ennen kuin päätät piristyä. 
Silloin valitsen tämän. 
Unisen mukin. 

Anoppi kerää tätä sarjaa nuorimmaiselle. 
Mutta koska aion takertua pieneen mieheemme kuin hukkuva konsanaan, 
saan nauttia tämän astiastonkin läsnäolosta vielä ainakin kolmisenkymmentä vuotta ennen kuin hän vie sen mukanaan ensiasuntoonsa. 

Anopin kanssa muuten tykkäämme molemmat Arabiasta, Iittalasta ja Marimekosta. 
Ja hän tykkää antaa niiden tuotantoa lahjoiksi.
Himmeä tuuri! 

Perusvarma I. 




Tämä muki sopii melkein mihin tahansa tilanteeseen. 
Ihanaa tässä on kuosi ja värit. 
Ja se koko. 
Näitä meillä on vain yksi. 
Ja lienee turha ostaa enempää. 
Sillä en tiedän haluaisiko kukaan muu juoda puolta litraa kahvia kerrallaan. 

Perusvarma II.




Tämäkin on sellainen yksilö joka on helppo napata kaapista jos päällä ei ole mitään 
the tunnetta. 

Näyttää yllättävän hyvältä kuvissa. 
Katsokaa vaikka. 



Sanoma-mukit




Näistä kupeista joimme ensimmäiset kahvimme avioparina. 

Näihin myös kaadan kahvit jos satun sillä hetkellä puhkumaan oikein erityisen paljon rakkautta. 
Tuovat mieleen hääpäivän.
Toisaalta jos puhkun jostain muusta syystä, kaivan esiin vain oman kappaleeni. 
Sen takaa luon sitten merkitseviä katseita ja annan kupin puhua puolestaan. 

Jotain lainattua




Tämä kuppi on tyttären omaisuutta,
mutta juon siitä taatusti häntä useammin. 
Osti omilla rahoillaan Ruotsista saakka. 
Alkuun jaksoin kysyä luvan lainaan. 
Mutta en enää. 
Hyvä, että joku käyttää. 
Juon tästä silloin kun polvia kolottaa ja mieli tuntuu kroppaa nuorekkaammalta. 

Ihanan ylelliset




Näitä Villeroy & Bochin veistoksellisia kuppeja ostin aikoinaan asetteineen äidilleni 
60-vuotislahjaksi. 
Hänen toiveestaan. 
Paria vuotta myöhemmin hän ilmoitti vievänsä ne kirpparille. 
Ellen minä sitten haluaisi niitä. 
Niinkuin mitä helvettiä? 
Tottakai halusin. 
Mutta edelleen: mitä helvettiä? 

Pitänee miettiä jatkossa lahjat siltä kantilta, 
mitä haluaisin itse omistaa lähitulevaisuudessa. 
Kiertoon menee kumminkin. 

Mutta nämä on kyllä aivan ihanat. 
Juon näistä silloin kun haluan olla pikkuisen parempi kuin oikeasti olen. 

Historian havinaa -mukit



Näitä mukeja meillä on neljä kappaletta. 
Olen saanut nämä kummeiltani. 
Ensimmäiset päästyäni ripille, öö, 
muutamia vuosia sitten, 
ja toiset sitä seuraavana vuonna synttärilahjaksi. 

Nämä ei ole käytössä enää lainkaan 
vaan vaalin näitä kaappien kätköissä. 
Molemmat lapset saavat näitä parin mukaansa kun lentävät pois pesästä. 

En tiedä miksi mietin tällaisia asioita jo nyt. 
Aika on kovin ristiriitainen käsite lasten kanssa.  
Koskaan se ei tunnu kuluvan yhtä hitaasti, kuin silloin, kun lapsi yrittää selittää jotakin tarinaa. 
Usein epäilen ehtiväni kuolla vanhuuteen ennen kuin he saavat tarinansa päätökseen. 
Sitten taas toisaalta, juuri heidän kanssaan aika kuluu kuin siivillä. 
Hetkessä he ovat isoja. 
Ja sitten antaisin mitä vain, että saisin kuunnella Jasittentotaniinniinniin -juttuja. 
Aina kun tajuan, 
etteivät he asu kanssamme ikuisuuksia, 
minua lohduttaa kuitenkin ajatus siitä, 
että tungen heidän mukaansa sitten hirveän määrän lapsuudenkodista muistuttavaa materiaa. 
Siis sen lisäksi, että aion kyllä muuttaa lähelle ja soittaa päivittäin. 
Kahdesti. 

Kerran niin ihanat


Koko -sarjaa keräilin joskus. 
Jos missä värissä. 
Enää en ole yhtä tohkeissani. 
Mutta menettelevät. 
Hyvää näissä on se, että niitä paljon. 
Huonoa taas se, 
että kahvi jäähtyy näihin hetkessä. 
Joskin toimisivat hyvin myös esim. jogurttikuppeina tai murokulhoina. 
Että jos haetaan jotain muuta kuin lämmönsitomiskykyä niin eihän siinä sitten mitään. 
Nämä otetaan esille jos kahvinjuojia on enemmän kuin kuusi kappaletta. 

Joka kodin Must have -mukit



Eli mitkäpä muutkaan kuin muumimukit. 
Mahtaakohan Suomesta löytyä ainommaistakaan taloutta jossa näitä mukeja ei olisi?
Epäilen. 

Näistä meillä juovat useimmiten lapset. 
Näissähän on kaikissa erilainen tunnelma. 
Jos koulun jälkeen tulee kavereita, 
katan jokaiselle lapselle mukin joka mielestäni parhaiten kuvastaa juojan luonnetta. 
Tai sitten yritän valita mukit sävysävyyn. 
Olisi hirveää jos muilla olisi iloiset mukit ja yksi saisikin surumielisen, sinisävyisen. 
Varma trauma. 

Myös oma mieliala vaikuttaa. 
Toisinaan Vilijonkka olisi ilmeisin valinta, 
mutta onneksi on myös niitä hetkiä jolloin haluan valaa rajatonta, maailmaasyleilevää, uskoa mahdollisuuksiin ja omiin kykyihin. 
Silloin tartun Tiuhti ja Viuhti -mukiin, 
jossa on maagista tunnelmaa ja löytämisen riemua. 

Vaikka nämä enimmäkseen meillä lasten mukeja onkin niin tuon Muumipappa -mukin ostin miehelle syntymäpäivälahjaksi kuopusta odottaessani. 
Olihan hänestä tulossa isä. 
Pappa. 
You know. 

Syntymäpäivää vietimme ulkosalla. 
Ensin oli minigolf-turnaus. 
Minun järjestämäni. 
Ainoa huono puoleni ihmisenä on se, 
että olen sairaalloisen kilpailuhenkinen. 
Olen yksi niistä mielipuolisista naisista Hauskoissa kotivideoissa jotka hääjuhlassa jahtaavat morsiuskimppua niin hirveällä tarmolla, 
että liukuvat mahallaan lattialla, 
kunhan ovat ensin kaataneet kaikki pienet lapset tieltään. 
Armo on siis vieras käsite. 
Tai järki. 
Olen jossain sokaisevassa tilassa jos kyse on kilpailusta. 
Kuulen vain huminaa. 

Niimpä siis ripustin golf-turnauksen päätteeksi kaulaani kirkkaamman mitalin, itseaskartelemani jos saanen kehaista, 
kuin tyttärelleni. 
Edes metrin verran ulkoneva mahani ei estänyt minua äheltämästä itseäni palkintosijoille. 

Suorittamani palkintojenjaon jälkeen joimme sitten mitalikahvit piknik -tyyliin. 
Mies tuosta uudesta mukistaan. 
Ja oli meillä synttärikakkuakin. 
Ja ne mitalit. 
Varsinkin minulla. 

Nämä mukit on muuten myös semmoiset jotka aion pistää aikanaan lasten matkaan. 
Mutta jos joku teistä lukijoista sattuu bongaamaan tuolta jonkun keräilyharvinaisuuden niin pistäkää viestiä. 
Sen voisin laittaa lihoiksi. 
Ei niihin opiskelijabokseihin kuitenkaan määräänsä enempää mukeja mahdu. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Leikkimökki

Hupsista saatana