Ei sitten joskus

Ei sitten joskus

Koen, että tämä blogi on,

ainakin itselleni,

taistelu ankeutta vastaan.

Niin on tämä kyseinen tekstikin,

mutta tavoistani poiketen ajattelin kirjoittaa tällä kertaa ei niin kevyistä aiheista.

Kysymys on nyt elämästä ja kuolemasta.

Olen lentänyt muutaman päivän itselleni poikkeuksellisen matalalla.

Vastikään olisi ollut edesmenneen isäni syntymäpäivä,
ja se, että joudun kuiskimaan onnitteluni sinne jonnekkin,

saa kaltaiseni hörhönkin hymyn hyytymään.

Synkempien ajatusten lisäksi on päähäni mahtunut myös sisustusideoita, tottakai.

Olen pohtinut uusien taulujen maalaamista sänkymme yläpuolelle.

Aiemminhan siellä komeilivat nämä teokset, jotka maalasin helmikuussa.

Eli vanhoja paskoja jo.

Nyt olin suunnitellut maalaavani pantterin.

Tuon uljaan kissaeläimen.

Sopisi sisustukseen.

Mutta koska alla olevan kuvan fiasko muistui yllättäen mieleeni,

päädyinkin tyylisuunnaltaan abstraktiin ilmaisuun.

Joskaan sekään ei kuvan perusteella kuulu vahvuuksiin, jos ollenkaan.

Mutta siitä huolimatta abstraktia.

Ettei tulisi taas niin suuria pettymyksiä jos ajatus ei tallentuisikaan mieleni verkkokalvolta kankaalle juuri sellaisenaan.

Alkaessani maalaamaan uusia tauluja, pulppusivat taas isäajatukset mieleeni.

Maalasin maasta kumpuavaa vihreää elinvoimaa.

Kurkottavaa.

Ja sieltä ylhäältä myös.

Koska lähteneet ovat aina olemassa.

Meissä edelleen elossa.

Kaukana mutta kuitenkin lähellä.

Sitten ajatukseni siirtyivät pieneen tyttöön.

Enkeliksi muuttuneeseen.

Rakkaan ystäväni sukulaiseen,

joka menehtyi vast'ikään vaikeaan sairauteen.

Samana päivänä kun isänikin olisi pitänyt täyttää vuosia.

Itse en tuntenut tuota tyttöä,

mutta olen kuullut hänestä niin paljon, tuon pienen ihmeen elämänilosta ja upeudesta,

että miltein tuntuu kuin tuntisin.

Ystäväni soitti tuolle pienelle muutama viikko sitten.

Hän pystyi vaivoin enää edes puhumaan.

Mutta tiedusteluihin kuulumisista tämä vastasi, että hänelle kuuluu hyvää.

Hyvää.
Voitteko kuvitella? 

Ja varmasti hänelle kuuluikin.

Hän otti irti kaiken jokaisesta päivästä, voimiensa mukaan.

Ensin ajattelin taulujen olevan valmiit.

Vaaleansinistä, vihreää ja vaaleaa.

Kaipaavaa mutta hyväksyvää.

Hieman terracottaa, alkukantaista voimaa, juurevaa.

Joskus myöhemmin,

eli todennäköisesti parin kuukauden päästä jos vanhat merkit paikkaansa pitäisivät,

tekisin taas uudet teokset.

Vaaleanpunaista, oranssia, keltaista.

Elämäniloista.

Kunnes mietin tuota pienokaista ja tajusin, että sen voi, ja se kannattaa tehdä nyt.

Ja tein sen.

Siihen päälle vaan.

Iloa ja eloa.

Heti eikä myöhemmin.

Nämä taulut edustavat nyt itselleni elämää ja sen jatkuvuutta.

Aina ajasta ikuisuuteen.

Niiden erityinen tehtävä on kuitenkin ensisijaisesti opettaa minulle hetkessä elämisen taitoa.

Elämä on tässä ja nyt,

ei sitten joskus,

vaikka ehkä silloinkin.

Ja ne ovat joka-aamuinen muistutus siitä, että meissä jokaisessa pitäisi olla aika todella paljon enemmän tuota uskomatonta pikkutyttöä.

Ps. Miten te yleensä menettelette kun olette lainanneet salaa lapsenne viivotinta ja saattaneet sen tähän kuntoon?

Pps. Syvä osanotto tuon pienen ihmeen perheelle ja muille läheisille.

Rajattomasti voimia.

Ja silloin kun ei ole voimia, on olkapäitä.