Sata seuraajaa

Sata seuraajaa

Blogini on saavuttanut mielestäni suuren suosion.

Sivustolla on käyty jo yli tuhat kertaa.

Joskin suurin osa lienee omia vierailujani.

Instassa taas seuraajia on sata,

eli yhdeksänkymmentäkahdeksan enemmän kuin kuvittelin.

Kiitos teille kaikille siitä!

Ihanaa, että olette. Ja jaksatte ylläpitää harhakuvaani juttujeni kiinnostavuudesta.

Tiedätte varmasti, että bloggaajilla, vloggaajilla ja mitä meitä nyt on, on monilla yhteistyökumppaneita.

Jotkut ovat jopa tehneet tästä itselleen ammatin.

Minä en ole jättänyt päivätyötäni, ainakaan toistaiseksi,

mutta tässä vaiheessa alkaa mielestäni olla korkea aika saada ilmaista tavaraa.

Jos nyt siis joku kiinnostavan yrityksen edustaja lukee tätä niin säästän

 vaivaa ja listaan alle muutaman tuotteen josta tällä hetkellä haaveilen:

-Artekin Domus-tuolit ruokapöydän ympärille. Mieluiten mustat

-Flosin IC F1 -valaisin messinkisenä

-Woodnotesin Twiggy -sivupöytä tammisena

Ja lisäksi Visor-kaihtimet kiinnostavat

Toki mikä tahansa sisustamiseen liittyvä tuote saattaa laukaista äkillisen pakkomielteen,

eli tarjotkaa ihan rohkeasti vaan.

Mutta mitään pilipalituotteita en jaksa esitellä.

Niitä on tullut jo hankittua kaapit täyteen kun kärsivällisyys ei ole aina riittänyt pitkäntähtäimen hankintoihin.

Sellaisiin loppuelämän kalustekumppaneihin.

Tähän saakka Domukset ovat näyttäytyneet meillä ainoastaan julisteessa.

Tätä tuijotellessa tavoite pysyy kylläkin kirkkaana mielessä.

Muutoinkaan seepra-tyynynpäällistä lähemmäs Artekia ei minun hermoillani olla päästy.

Pakkomielteistä puheenollen.

Ystäväni bongasi taannoin käytetyn design-tuolin myynti-ilmoituksen netistä ja vihjaisi siitä minulle.

Pakkohan se oli saada.

Niin kuin heti.

Tärisevin käsin lähti myyjälle ensin vahingossa valmisviesti:

"Hei, onko tämä vielä saatavilla?"

Kuulostipa kylmältä ja typerältä.

Niinpä näpyttelin selvityksen perään.

Tiedustelin mielestäni paljon persoonallisemmin sanankääntein tuolin muuttamisesta meidän talouteemme.

Myyjä näki viestit.

Todisteena myyjän naama pylpyrässä viestien alla.

Mutta ei vastausta. Moneen tuntiin.

Laitoin vielä uuden viestin. Enhän minä pystynyt elämään tuossa epätietoisuudessa.

Ei vieläkään mitään.

Soitin ystävät ja sukulaiset läpi.

Tiedustelin miksi ihmiset laittavat jotakin myyntiin vastaamatta sitten ostajaehdokkaille.

Gallupin mukaan kukaan heistä ei olisi toiminut näin.

Kiitos!

Iltasella lähdimme kyläilylle juuri samaiselle asuinalueelle kuin missä myyjä myynti-ilmoituksensa perusteella asui.

Ja nyt haluan korostaa, että tämä kyläily oli sovittu tuolle päivälle jo paljon ennen tuoli-ilmoituksen astumista elämäämme.

Ilmoitin vielä myyjälle, että olemme SATTUMALTA tulossa käväisemään hänen naapurustossaan. 

Josko tuolin voisi noutaa samalla?

Taas sama pylpyränaama, mutta ei vastausta.

Epätoivoisena tuijotin puhelinta koko kotimatkan.

Vielä voisimme kääntyä ja kotiuttaa jo pakkomielteeksi muodostuneen pyllynalusen.

Kotiovella luovutin. Myönsin viimein itselleni, että tuota tuolia en tulisi koskaan näkemään.

Haluan näin julkisesti pyytää anteeksi myyjältä.

Jos luet tätä niin tunnistit varmasti itsesi.

Toivottavasti en siis innokkuudellani säikäyttänyt sinua.

Ilmeisesti näissä Osta ja myy -ryhmissä on vaikea uskoa,

että joku ihan oikeasti olisi aikeissa ostaa jotakin. Kysymättä mitään.

Ilmestyisi ovelle sovittuna aikana. Maksaisi ja lähtisi.

Ei pyytäisi kantoapua.

Ymmärrän.

Kuulostaisi liian hyvältä ollakseen totta. Jostain perin kummallisesta täytyi siis olla kyse.

Mutta en siis ole hullu.

Olen vain keskivertosuomalaista intensiivisemmin innostuva.

Siinä kaikki.

Joskin itseni on hieman vaikea uskoa tervejärkisyyteeni muistellessani muutama päivä sitten käymääni yksinpuhelua linja-autossa.

Juttu meni niin, että olin jäämässä bussista pois.

Painanut stop-nappia ja siirtynyt ovensuuhun.

Pysähdyimme kuitenkin vielä punaisiin valoihin ja minä jäin kuuntelemaan vieressäni käytävää keskustelua.

Keskustelu oli niin kiinnostava, että suustani lipsahti hämmästynyt "Niinkö?" ja tuijotin ihmetyksen vallassa ventovierasta suoraan silmiin.

Ja mitenkäs tästä tilanteesta peräännytään hienovaraisesti?

Koska en saanut vastausta hämmästelyyni,

pyysin anteeksi salakuunteluani.

Hyvä.

Tämän aikuismaisemmin ja suoraselkäisemmin en kai olisi voinut toimia tilanteessa jossa olin ajanut selkäni vasten linja-auton rapaista ovea.

Tähän olisi ollut hyvä päättää.

Mutta koska  kyseessä olin minä, kuulin sanovani vielä jotain.

Ja jotain.

Ja vielä kerran jotain.

En häpeältäni muista mitä.

Mutta omasta mielestäni pakostakin jotain hirveän hauskaa koska nauroin tosi kovaa.

Niin kovaa, etten osaa sanoa nauroiko kukaan muu.

Koskaan ei ole punaiset valot osoittaneet yhteen suuntaan yhtä kauaa.

Mutta nämä sisustusasiat.

Ymmärrän, etten vielä nauti niin suurta suosiota, että voisin pyytää mitä vaan.

Kattoremontti odottaa kuitenkin aivan nurkan takana.

Niinpä olenkin ollut viime aikoina aivan erityisen kiinnostunut Veikkauksen raha-arpavalikoimasta.

Olisihan se nyt kiva kuitata remppa possu-arvalla.

Näillä lappusilla tulemme nettoamaan 26 euroa.

En ole vielä lunastanut voittoja, vaan jatkan raaputtamista ja menen sitten kerralla hakemaan kattorahat ärrältä.

Vuosia sitten meinasinkin saada päävoiton raaputusarvasta.

Useamman toisiaan vastaavan kuvion ilmestyttyä näkökenttääni tiesin välittömästi mitä tekisin näiden rahojen menoksi.

Adrenaliinin humistessa korvissani kompuroin samaiselle huoltoaseman kassalle josta olin arvan juuri ostanut.

Vain kuullakseni ymmärtäneeni säännöt väärin.

Sinne meni se ensiasunto.

Äitini ja minä olemme vahvasti sitä mieltä, että minulla on hyvä arpaonni.

Ollessani 5-vuotias satuin voittamaan siivoussetin. 80-luvulla moppi oli mitä ilmeisimmin luksustuote, niin innoissaan muistan äitini olleen.

Siitä lähtien olen kuullut hänen kertovan kaikille kuinka hyvä tuuri minulla on vastaavissa tilanteissa.

Itse levitän samaa tietoa, vaikka itseasiassa yksistäkään arpajaisista ei ole tuon jälkeen tarttunut mitään matkaan .

Lukuun ottamatta yksiä sukkia.

Mutta silloin jokainen arpa voitti.

Lotonnut olen elämässäni vain kahdesti.

Lieneekö syynä sitten tuo jo lapsena aloitettu arpajaisonniaivopesu vai sitten vain loputon luotto omiin vaistoihini, mutta ennen molempia lottoamiskertoja olen saanut aivan tyhjästä vahvan tunteen, että jos nyt vain kävisin lyömässä onnennumeroni tiskiin olisi pääpotti taattu.

Kun sitten olen, lähinnä muodon vuoksi, tarkistanut oikeat numerot, olen ollut aidosti hämmästynyt, jopa pöyristynyt, etten voittanutkaan.

Mutta eikös ne väitä, että kolmas kerta toden sanoo.

Jos se on vain sittenkin siitä.

Seuraavaksi paneudun taas vaihteeksi maalaamiseen vapaapäivän kunniaksi.

Kohteena on tuo puun taus.

Siitä enemmän ensi kerralla.

Pysykää kuulolla!