Säälii, ei sääli, säälii, ei sääli..

Säälii, ei sääli, säälii, ei sääli... 

Viime kirjoituksessani lupasin tulla todistamaan teille, 

että tuhlaatte aikaanne jos säälitte miestäni sen perusteella, 
miten minulla on tapana ajaa ideoitani läpi tässä taloudessa.

Nyt on se hetki.

Myöhemmin tässä tekstissä voin myös kertoa itsestäni muutamia seikkoja,

joiden perusteella taas mieheni sääliminen on hyvinkin relevanttia.

Mutta tämä satunnaisesti harjoittamani laskelmointi sisustusasioiden suhteen se ei ole.

Kyllä hänkin nimittäin sen pelin hallitsee. 
Eikä totisesti istu vaihtopenkillä kun pelataan ratkaisuotteluita. 
Vai mitäpä sanotte näistä tapauksista:

Seurustelumme alkuaikoina,

eräänä pullantuoksuisena viikonloppuna, 
olin leipomassa työkavereilleni korvapuusteja.

Koska leivon äärimmäisen harvoin, 
en osannut aikatauluttaa päivääni sitten alkuunkaan. 

Juuri kun olin saanut syötyä taikinaa pitkollisen verran, kertoi puhelimen kilahdus, 
että oli aika lähteä viemään tytärtä kaverisynttäreille,

kohti itsenikin tavoittelemaa sokerihumalaa.

Mitä tekee silloinen poikaystäväni, nykyinen aviomieheni?

Tarjoutuu viemään pullaprojektin kunnialla loppuun. 

Olin tietenkin aivan myyty. 

He's a keeper.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut huomattavasti järkevämpää,

ja myös edullisempaa,

että hän olisi toiminut tyttäreni hovikuskina sillä aikaa kun minä olisin työntänyt uuniin sen mitä taikinasta oli enää jäljellä.

Mutta ei. 

Nopeasti neuvoin hänelle kuinka homma toimii.

Näytin kädestä pitäen. 

Kotiin palatessa törmäsin ihanaan tuoksuun jo alaovella. 

Maistiaispullat oli hyviä ja työkaveritkin kehuivat vuolaasti seuraavana päivänä. 

Miten tämä tarina sitten muka todistaa yhtään mitään?

Siis mitään muuta kuin sen, että mieheni on varsinainen aarre. 

No. 

Pöytäni kannen uusi kuviointi hyppäsi silmilleni heti keittiöön päästyäni. 

Kysäistessäni asiasta, poikaystäväni oli hyvin hämmästynyt. 

Hän ei ollut tähän mennessä kuulemma lainkaan huomannut viiltäneensä siihen viittäkymmentä syvää siksak-kuviota.

Eikä ollut havainnut niitä edes siinä vaiheessa kun oli pyyhkinyt jauhot päältä pois. 

Kuulkaa joopa joo. 

En usko hänen teollaan pyrkineen vaikuttamaan uusiin pöytähankintoihin. Asuimmehan tuolloin vielä kahta kotia, joten mitäpä minun pöytäni olisi hänen pyllyään kutittanut.

Tuolla tempauksellaan hän kuitenkin varmisti kertaheitolla,

että hänestä ei (omasta tarjoutumisestaan huolimatta) leivota mitään pullapoikaa.

Toinen tapaus jolla mielelläni oikeutan omaa käytöstäni sattui tänä talvena.

Hankimme keväällä kangaskatoksen terassille.

Kesällä mies rupesi kuitenkin puhumaan kuinka kiva olisi teetättää ihan kunnon valokate tuolle paikalle.

Hän mainitsi asiasta aina silloin tällöin ja minä mutisin takaisin jotakin epämääräistä.

Hän oli meistä se, joka oli asiasta selvästi enemmän innoissaan.

Olemme järkyttävän tarmokkaita ihmisiä aina kun keksimme jotakin mieleistä tekemistä.

Sen sijaan epämiellyttävät velvollisuudet saavat meidät vitkastelemaan.

Näin ollen emme poistaneet katoksen kangasosaa siinä vaiheessa kun puiden lehdet alkoivat kellertymään.

Emmehän toki.

Vaan annoimme lumen tulla ja terästäydyimme vasta sitten.

Tai mies terästäytyi.

Hän lähti pudottamaan lumet katoksen päältä ja keräämään kankaan varastoon odottamaan lämpimämpiä aikoja.

Tai näin hän asian lähtiessään esitti.

Mutta hups vaan taas.

Kuinka moni uskoo tämän olleen vahinko?

Haiskahtaa mielestäni vahvasti valokatteelta.

Että enkös vaan olekkin ansainnut maalata muutaman seinän ilman erillisiä lupa-anomuksia?

Sitähän minäkin.

No entäpä sitten ne syyt joiden perusteella mieheni on ansainnut kaiken liikenevän myötätunnon?

Kerron tällä erää nyt vain yhden, koska olen äärimmäisen hidas selittämään asioita ja meidän kaikkien aika on rajallista.

Ja tuo ei ollut se syy,

vaikka ärsyttävä ominaisuus onkin.

Naurettaville projekteille omistautuminen.

Se on perisyntini.

Silloin tällöin satun innostumaan jostakin uudesta asiasta, joka on siis kokoluokaltaan jotain paljon suurempaa kuin esim. pannuhuoneen oven maisemoiminen ympäristöönsä.

Mieskin on hulluna pieniin projekteihin. Sellaisiin jotka voimme toteuttaa vaikkapa viikonlopun aikana.

Silloin olemme molemmat liekeissä ja puhallamme yhteen hiileen.

Mutta sitten minulla on ne omat halvatun projektini jotka ovat hieman pidempiä ja huomattavasti massiivisempia.

Ja sanoinko jo omiani.

Juu, omiani,

mutta monet sivulliset joutuvat yleensä tahtomattaan osallisiksi niihin.

Mutta tahtojiakin löytyy.

Yksi hyvistä ystävistäni on tässä asiassa täysin kaltaiseni.

Hänkin on poikkeuksellisen kova tahtomaan kaikenlaista.

Innostuu herkästi ja omistautuu erinäisille asioille aivan yhtä tarmokkaasti kuin minäkin. Ja molempien into on myös yhtä herkästi lopahtavaa sorttia.

Alkuun mieheni oli aivan into piukeana kannustamassa minua mitä kummalisimpien suoritusten ja hankkeiden kanssa.

Mutta eipä ole ollut enää vuosiin.

Aika nopeasti hän varmaan äkkäsi toistuvan kaavan, ja päätti säästää voimiaan.

En voi moittia.

Jotta näiden projektien luonne muuttuisi teille lihaksi niin kerron mielelläni yhden esimerkin.

Tämän kyseisen ystäväni kanssa kiinnostuimme muutama vuosi sitten ompelemisesta ihan kauheasti.

Niin kuin vähäksi aikaa.

Koska hänen miehensä on aivan mahdoton hifistelijä, 
ei vaimo voinut millään tehdä ensimmäisiä harjoitustöitään jollain peruskoneella tai edes parhaalla Suomesta löytyvällä laitteella. 
He joutuivat siis matkustamaan lahden taakse ostoksille jotta ompeluharrastus saatiin polkaistua käyntiin.

Arvostan.

Itse sain tyytyä tuollaiseen säälittävään Suomesta hankittuun.

Mutta eipä sillä.

Kun inspiraatio iskee, niin siinä ei kohdallani todellakaan varailla lippuja mihinkään suuntaan.

Hyvä kun ehtii repiä takin päälle matkalla autoon.

No mutta kuten sanottu.

Nämä projektit tuppaavat saada suureellisia piirteitä.

Kaltaiselleni luonteelle ei riitä hiljaa hissukseen ompelu.

Ei.

Eikä riittänyt sekään, että sain osakseni toivomaani ihastelua julkaistuani kuvia luomuksistani (lasten collegepaidoista) sosiaalisessa mediassa.

Oltuamme ompelijoita kahden viikon ajan, soitin ystävälleni.

"Hei perustatko mun kanssa vaatetusalan yrityksen?"

"Joo, todellakin!"

Olimme todella voimaantunteita muun muassa Gugguun ja Vimman tarinoista.

Emme malttaneet odottaa omaa menestystämme.

Sovimme ensimmäisen suunnittelupalaverin nepalilaiseen ravintolaan.

Myös miehet änkivät mukaan.

Ihmettelin hieman äkillistä intoa palaveerata, olihan mieheni vasta hetki sitten pistänyt minut vannomaan, 
käsi pankin avainlukulistan päällä, 
ettei hän jäisi perheemme ainoaksi elättäjäksi.

Pitkin hampain lupasin olla ainakin toistaiseksi irtisanomatta itseäni.

Nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt miesten kokoustamisinnon selittyvän vaan ja ainoastaan Butter Chikenillä.

Kyllähän he molemmat tiesivät jo tuossa vaiheessa mihin kaikki johtaa.

Ensimmäinen kokous jäikin tosiaan sitten viimeiseksi.

Toki soittelimme ja viestittelimme paljon.

Mietimme tunti tolkulla sopivaa nimeä.

Toinen harjoitteli ompelutekniikkaa, niin, että näistä tuotteista kehtaisi joskus pyytääkin jotakin.

Minä taas tykkäsin keskittyä enemmän suunnittelupuoleen.

Piti keksiä jotakin erilaista. Erottautua.

Sitten keksin sellaisen nauhan.

En nyt halua kertoa siitä kovin tarkkaan, jos joskus päätämmekin tuoda sen markkinoille.

Mutta sen oli määrä muuttaa käsitystämme pukeutumisesta.

Aika monta havainnekuvaa sain yhtiökumppanillenikin lähettää ennenkuin visioni ymmärrettiin.

Sitten sanoin suunnittelevani ja ompelevani tunikan.

Mahdollisille kaksilahkeisille lukijoilleni tiedoksi, 

että tunika on tavallaan paidan ja mekon välimuoto. 

Tavallista paitaa selkeästi pidempi. 

Muutamaa tuntia myöhemmin lähetin kuvan paidasta. 

"Ihana, mutta eikös tuo ole paita?" 

"Juujuujuu. Se on paita".

Hänen jos kenen olisi luullut ymmärtävän, että suunnitelmat voi muuttua.

Tyttären pyynnöstä tein hänellekin kokeiluversion paidasta ja siihen kuuluvasta nauhasta.

Niin paljon olin kyseistä tuotetta kehunut, että hänkin halusi kokeilla.

Halusi laittaa myös kouluun päälle. Lupasin,

mutta kielsin ehdottomasti tekemästä siitä mitään numeroa.

Kukaan ei saisi innostua tästä vielä.

Ei ennen kuin tuotteelle olisi myönnetty patentti.

Tilanne oli siitä kiitollinen, 
että enemmän kuin mitään muuta, 
inhoavat alakouluikäiset tytöt matkimista.

Hän siis aikoi käyttää vaatekappaletta hyvin kasuaalisti.

Yrityksemme alkoi pikkuhiljaa kuivua kasaan.

Puhelut harvenivat.

Taisimme molemmat tahoillamme tajuta ettemme voineet laittaa tulevaisuuttamme yhden nauhan varaan.

Jotain muutakin olisi pitänyt onnistua keksimään.

Lopulta kysyin, että pitäisiköhän meidän lopettaa.

"Joo pitäis" 
"On lähteny se ompelemisen ilo, jonka takia tää yritys, melkein, perustettiin. On menny liian totiseks. "

Me molemmat allekirjoitimme tämän.

Mutta siihen saakka painoin iltaisin talla pohjassa.

Miehen varovaisesti tiedustellessa milloinkohan hän taas seuraavan kerran kuulisi mitä televiossa sanotaan, vastasin pahoitellen ehkä myös hieman närkästyen, 
että tälläistä tämä yrittäjän arki nyt vaan sattuu olemaan.

Epäsäännöllistä ja rankkaa.

Saatoin myös itkeä hieman.

Luuliko hän, että minullakaan oli aina helppoa.

Päivisin yritin piirtää kaavoja vauvan päiväuniaikaan.

Mutta mikä siinäkin oli, että aina tuolloin kaavapaperi rapisi aivan poikkeuksellisen kovaäänisesti.

Yleensä päädyin lopulta sohvalle ihmispatjaksi tuhisevan käärön alle.

Siinä hän sitten nukkui tyytyväisenä jos minä vain pysyin ihan liikkumatta ja kestin puutuvat paikat.

Asentoa ei sopinut vaihtaa.

Joten vain illat ja yöt olivat yrittämiselle sopivaa aikaa.

Tein siis pitkää päivää.

Monien päivien ajan.

Ompelukoneet hautautuivat kaappien pohjalle.

Keväällä kuitenkin kaivoin omani esille pitkästä aikaa.

Tästä pääsemmekin toiseen mahdottomaan ominaisuuteeni täysin ylimitoitettuun itseluottamukseen.

Sanoin antavani vain yhden esimerkin. 
Mutta kerron vielä tämän.

Teen sen nopeammin kuin edellisen.

Mieheni ansaitsee sympatiaanne, 
mutta puolustuksena on sanottava, 
että olemme molemmat tässä vapaasta tahdostamme. 
Hän kyllä tiesi.

Tätä luonnetta ei voi piilotella päivää kauempaa.

Ja jotenkin haluan uskoa, että mahdottomuuteni on myös ainakin jollain tavalla viehättävää.

Tai edes viihdyttävää toisinaan.

Viime kesänä kävimme kertomassa myös papille, että tahdomme ihan tosi kovasti.

Sitä tilaisuutta varten halusin tietenkin näyttää paremmalta kuin koskaan.

Mekon tulisi olla täydellinen.

Venytin kuitenkin sen hankkimista mahdollisimman pitkälle koska yritin epätoivoisesti pudottaa tosi tiukkaan tarttuneita raskauskiloja.

Ja mikä sekin juttu oikein on, että vaikka puskin pihalle yli neljä kiloa pelkkää söpöyttä, 
ei painoni laskenut grammaakaan.

Toiset taas sujahtavat samantien teinifarkkuihinsa.

Minä en totisesti kuulu tuohon ärsyttävään osaan väestöä.

Tehtyäni riittävän monta yleisliikettä, 
lähdimme kaasojeni kanssa sovittelukierrokselle.

Toinen kaasoistani tänä ompelijattarenakin tunnetaan.

Löysinkin yhden mieluisen puvun, 
mutta kangas pirulainen oli täysin joustamatonta.

En ole moneen vuoteen enää viihtynyt yöelämässä, mutta jos vanhat merkit pitäisivät paikkaansa, taitaisin klo. 03 minkä tahansa tanssilajin erinomaisesti.

Ainoastaan erittäin joustava leninki olisi omiaan suurille liikeradoille ja näyttäville liu'uille.

Selasin myös netin valikoimia lukemattomia tunteja.

Vetäen aina vesiperän.

Näytti pahasti siltä, että yksikään suunnittelija ei kyennyt täyttämään kaikkia toiveitani.

Lopulta olin sitä mieltä, 
että minä, 
muutamat vauvan trikoot ommellut, 
olin täysin pätevä vetämään vertoja vuosikymmeniä alalla olleille.
Ei mikään vaatimattoman ihmisen yhteenveto. 

Myöskään ompeluttaminen ei tullut kyseeseen.

Pelkäsin etten osaisi selittää visiotani kyllin ymmärrettävästi.

Menihän 24 vuotta minut tunteneella, läheisellä ystävällänikin tovi ennen kuin hän pääsi jyvälle supernauhasuunnitelmastani.

Vielä enemmän pelkäsin visioni muuttuvan kesken toimeksiannon.

Mikäs silloin eteen.

Kovin montaa pukua ei enää muutamassa viikossa teetettäisi.

Tästä syystä suuntasimmekin seuraavaksi kangaskauppaan.

Myyjä tiesi kertoa ettei kukaan morsian koskaan ollut valinnut kankaita yhtä nopeasti.

En viitsinyt sanoa olevani todennäköisesti myös ensimmäinen lähes ompelutaidoton morsian joka tekisi pukunsa itse.

Äitini oli kovin huolissaan räpellyksestäni.

Tarjosi jatkuvasti jonkun tutun ompelijan yhteystietoja.

Vielä ehtisi.

Yhtä monta kertaa kieltäydyin soittamasta.

Kukaan muu ei ompelisi pukuani.

Ei enää siinä vaiheessa kun tyylilleni uskollisena olin kuuluttanut koko seurakunnalle, 
että puku on sitten ala morsian ja se tulisi olemaan u-pe-a.

Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto.

Niimpä vietin taas yön jos toisenkin ommellen.

Samalla visioin häpukubisnestä.

Tottakai.

Pikaiset laskelmat osoittivat yrityksen kuitenkin täysin kannattamattomaksi.

Se kuitenkin, mikä loppujen lopuksi mielestäni kannatti, 
oli pitäminen jästipäisesti, 
jopa ylimielisesti, kiinni suunnitelmastani tehdä tämä elämäni puku itse.

Se kätki sujuvasti ongelmakohtani, 
fyysiset sellaiset, 
ja yksinkertaisuudellaan jätti tilaa rönsyilevälle luonteelleni. 
Ja mikä tärkeintä, salli joustavuudellaan minun yltää mitä huimimpiin kilpailusuorituksiin joita kaasomme ja bastmanimme olivat iloksemme keksineet. 

Jopa kreikkalainen tanssi luonnistui loistavasti uutena bravuurina. 

Ja onkos se ihme jos tältä planeetalta ei löydy vaatimuksiani täyttävää valmisvaatetta.

Olenhan näiden parin vuoden takaisten todisteiden valossa koko Universumin paras äiti.