Omakotitaloasumisen vaikeudesta

Omakotitaloasumisen vaikeudesta

Olen jo aiemminkin kertonut olevamme molemmat mieheni kanssa kerrostalokotien kasvatteja. 

Ja kerroin sen nyt uudestaan. 

Noin. 

Kerrostalossa on mielestäni turvallista asua.
Tulipalotilanteita lukuunottamatta. 
Mutta noin niinkuin varkaiden kannalta. 
Kuka roisto olisi niin reipas, että kantaisi omaisuutemme alas seitsemännestä kerroksesta? 
On olemassa helpompiakin kohteita. 
Kuten maantasalla olevia. 

Haaveilimme kuitenkin uudesta kodista. 
Tai oikeastaan pihasta. 

Siitä, että kesällä voisi vaivattomasti mennä ja tulla sisä- ja ulkotilojen välillä. 

Tähän saakka se ei ollut ollut niin vaivatonta. 

Jos halusi lähteä ulos vain istuskelemaan, piti tehdä eväät, pakata viltti ja kaikki tykötarpeet. Kävellä lähimpään puistoon. Eli aika pitkälle. 

Ja sitten kun jollekin meistä iski pissahätä, 
piti lähteä kotiin. 

Eikä kukaan meistä viitsinyt enää sen jälkeen lähteä takaisin ulos odottelemaan seuraavaa vessareissua. 

Joten oma piha houkutti. 

Pienikin pläntti olisi riittänyt. 

Niimpä katselimme kaikkea rivitaloista omakotitaloihin. 

Lopulta tulimme pohdinnoissamme ja naapureiden kirjelappusia lukiessamme siihen tulokseen ettei kukaan kestänyt tai tulisi kestämään vahtikoiriamme. 

Siispä hyvästi seinänaapurit. Omakotitalo sen olla piti. 

Minut tuntevat tietävät, että omaan ylivilkkaan mielikuvituksen. 

Olen joutunut luopumaan muun muassa kauhuelokuvien katselusta jo vuosia sitten. 

Tarkalleen ottaen vuonna 2002.

Tuolloin erehdyin katsomaan karmivimman näkemäni tekeleen. 

En halua edes kirjoittaa sen nimeä, mutta siihen liittyi kuvaruudusta ryömivä tyttö. 

Muistatte varmaan. 

Sen jälkeen kävelemiseni kadulla meni todella hankalaksi moneksi kuukaudeksi. 

Piti kiertää joka helkutin kaivo kun ällötti ja pelotti niin lujaa. 

Pyörällä liikkuessani vasta vaarallinen olinkin. 

Kun vauhtia oli enemmän, tuli kaivonkannet yllätyksinä. 

Yhtä yllättyneitä olivat varmasti myös muut tielläliikkujat kun poukkoilin tienlaidasta toiseen kuin pahinkin tankojuoppo konsanaan. 

Vaikka en ole ruokkinut mielikuvitustani tv:n välityksellä enää seitsemääntoista vuoteen, keksin silti vaivatta kaikenlaisia kauhuskenaarioita joka lähtöön. 

Mieheni totesikin asuttuamme tässä talossa vasta muutamia viikkoja, ettei olisi koskaan muuttanut, jos olisi etukäteen tiennyt kuinka vaikeaa tämä minulle olisi. 

(Ja varmaankin sitä kautta myös hänelle.) 

Tuon lausunnon hän taisi antaa kun olin raportoinut hänelle äitiyslomapäivästäni seuraavaa:

Huomasin kadulle parkkeeratun oudon auton. 

Ei mitenkään ulkomuodoltaan tavallisesta henkilöautosta poikkeavan, vaan sillä tavalla oudon, etten ollut aiemmin nähnyt sitä kyttäyspaikaltani. 

Olin juuri vasta huomannut siis tuon epäilyttävän menopelin kun jo samanaikaisesti oveemme koputettiin. 
(Pelottavaa musiikkia) 

Tottakai menin paniikkiin. 

Kaavin yksivuotiaamme syliini ja menin hänen kanssaan seisomaan talomme ainoaan nurkkaan jonne ei yksikään roisto näkisi vaikka kuinka yrittäisi. 

Katseellani kerroin aarteellemme, että nyt olisi sitten parempi olla ihan tosi hiljaa. 

Joskin vahtikoiramme pitivät niin jäätävää ääntä, että olisimme voineet järjestää vaikka ilotulituksen eikä kotona olomme olisi silti käynyt ilmi oven takana seisovalle. 

Siellä me sitten törötimme niin kauan, että olin vakuuttunut reitin olevan selvä. 

Mies taas ei aikaillut vaan tilasi paikalle turvallisuusalan ammattilaisen. 

Uskon vahvasti, että kyseisen yrityksen talousluvuissa on selvästi nähtävissä milloin me olemme astuneet kuvioihin. 
Niin montaa lisälaitetta on tuskin asennettu edes Valkoiseen taloon itseensä. 

Lisäksi marssimme vielä rautakauppaan. 

Hankimme modernin ovisilmän hienolla näytöllä. 

"Lasten kannalta tosi hyvä" selitteli mies kauppiaalle. 

Jepjep. 

Mutta kyllä minä itsekin tiesin, ettei tämä voisi jatkua näin. 
Polvet oli aivan liian hellinä konttailtuani ikkunoiden alla etten tulisi nähdyksi. 

En ollut osannut varautua lainkaan siihen kaupustelijoiden määrään. 

Enää en kuitenkaan suostuisi seisomaan nurkassa hipihiljaa. 

En. 

Nykyään rääyn rohkeasti oven läpi, että me ei osteta mitään. Ja tuijotan digidigiruudun kautta tontillemme tunkeutujia uhmakkaasti suoraan silmiin. Sillä erotuksella tosin, että he eivät voi tuijottaa minua, hyi, eiväthän toki. 

Tämä turvallisuusheppu asensi kotiimme myös hätäpainikkeita joilla saisin välittömän puheyhteyden turvavalvomoon. 
Niitä saisi kuulemma painaa niin usein kuin haluaisi, eikä liian pientä pelkoa olisi. 
Ihan vain epäilyttävä havaintokin riittäisi. 
Mistä hän nyt tuollaisia ajatuksia sai päähänsä? 
Oliko hän muka joku ennustava psykologikin? 

Ilmeisesti, sillä hän arvasi seuraavan kysymykseni. 
Tiesi kertoa, että mitään kaulaan ripustettavaa versiota napista ei ollut olemassa. 
Eikä myöskään ranneketta. 
Hätätilanteessa pitäisi uskaltautua juoksemaan lähimmän napin luokse. 

Huippujärjestelmästä huolimatta, 
paras kotimme turva on mieheni. 
Jouduinkin taas uuteen paniikkiin kun hän kertoi saaneensa kutsuntapyynnön. 
Kahden yön mittaisen. 

Yhdeksi yöksi pyysin rakkaat kaasoni tänne. 
Siitä myöhemmin muutama sana. 
Toisena yönä näennäistä turvaa toi äitini. 
Ja helposti en pyydä häntä yön yli vierailulle. 
Älkää käsittäkö väärin. 
Hän on ihana ja rakas. 
Ja äärimmäisen avulias. 
Mutta täällä ollessaan hengästyttävän tarmokas. 
Kotona hän kuulemma vain katsoo televisiota ja syö jäätelöä. 
Miksei hän voisi olla täällä kuin kotonaan? 
Meidän luonamme hän haluaa suursiivouksen jälkeen vielä luetteloida irtaimistomme aakkosjärjestyksessä. 
Minusta se jäätelö kuulostaisi paljon kivemmalle. 

Entäpä kaasojen yö sitten. 
Molemmat ovat perheellisiä ihmisiä, joten heidän ykkösprioriteettinsa tuskin on meikäläisten tontin vahtiminen. 
Ymmärsin siis olla hyvin kiitollinen yöseurasta ja palkitsinkin heidän läsnäolonsa sushilla ja hyvällä valkoviinillä. 

Lisäksi päätimme lyödä useammankin kärpäsen samalla iskulla ja näperrellä hääjuttuja. Maalaamista yllättäen. 
Ruokailun jälkeen kaivoinkin pensselit ja purnukat esiin, mutta koska kumpikaan ei nostanut katsettaan viinilasistaan, annoin asian olla. 
Itseasiassa luotinkin enemmän omiin kädentaitoihini. 
Aamulla sitten voivottelimme, että nyt jäi ne hääjutut kokonaan tekemättä. 
Mutta en usko, että kukaan meistä oli oikeasti pahoillaan. 

Ilta oli kuitenkin pirun kiva. 
Oli ihanaa höpötellä aamun pikkutunneille saakka. 
Luonteeni hyvin tuntevana he tietysti haastattelivat minua sen hetkisestä rohkeusasteestani. 
Yhtenä kysymyksenä oli, voisinko kuvitella pitäväni kotona ollessani takaovea auki ilman, että vahtisin sitä koko ajan. 
Ei sillä tavalla auki, että citykanit pääsisivät sisälle, mutta sillä tavalla ei-lukossa. 

En oikeastaan edes ymmärtänyt kysymystä. 
Kuka hullu tekisi sellaista? 
Ja ei, en varmasti. 
Ihan tasan tarkkaan en puuhastelisi keittiössä ottaen samalla sen riskin, että joku ohikulkija lampsisi sisälle. 

Minun ei tarvinnut edes vilkaista heitä. 
Vuosien kokemuksella tiesin heidän vaihtavan merkitseviä katseita. 

Mutta he ovatkin asuneet omakotitaloissa iät ja ajat. Kyllä silloin on helppo pyöritellä silmiään. 
Ehkä minäkin jonain päivänä avaan tuuletusikkunan niin ammolleen, että joku ihan tosi laiha rosvo mahtuisi livahtamaan siitä. 
Ihan vain osoittaakseni, että vuodet ovat koulineet minusta rohkean asujan. 

Mutta tämä kaupunginosa on kaltaiselleni aivan superhyvä paikka asua omaa taloa. 
Aktiivisen facebook-ryhmän perusteella me kaikki olemme äärimmäisen suojelunhaluisia koko asuinaluettamme kohtaan. 
Itseasiassa puskaradio toimii niin tehokkaasti, että minun ei tarvitsisi edes nousta sohvalta digiovisilmäni ääreen tietääkseni kuka hiippari on tällä kertaa liikenteessä ja mitä hänen kantamassaan lapussa lukee. 
Fb:n avaaminen tosiaan riittäisi. 
Olen päässyt kaltaisteni pariin! 

Näin hienosti vahtikaksikkomme maastoutuu ennen hyökkäystä

Ja ihan voin sanoa tätäkin kautta mahdollisille roistoille, jos nyt satutte lukemaan, että minua ei minkään sortin rooliasuilla hämätä. 
Pädi kourassa ja salkku toisessa ei tee kovinkaan kummoista vaikutusta. 
Jopa minunkin atk-taidoillani voitaisiin loihtia lippulappunen avainnauhaan markkeeraamaan jonkin yrityksen edustamista. 
Olen kuulkaa kuullut ihan riittävästi valepoliiseista. 
Ovemme pysyy kiinni vaikka kuinka heiluttelisitte laminoituja henkilökorttejanne ovisilmällemme. 

Ja ihan turhaan edes yrittäisitte kurkkia ovenraostamme etsien katseellanne arvotavaraa. 
Sanoinhan jo taannoisessa postauksessani, 
että meiltä ei Artekkia juurikaan löydy. 
Vihjailuistani huolimatta design-väki ei ole soitellut yhteistyökumppanuutta havitellen. 
He olisivat kyllä tervetulleita raapimaan oveamme. 

Lienee turha tiedustella onko teillä muilla vastaavanlaisia kokemuksia. 
Kaikkiahan meitä aina silloin tällöin vähän jännittää.