Kaikissa meissä asuu pieni lehmä, minussa lisäksi kirppishaukka, hamsteri ja kameli

Kaikissa meissä asuu pieni lehmä, minussa lisäksi kirppishaukka, hamsteri ja kameli

Jouduin tässä eräänä päivänä kehittelemään ihan uuden termin kuvaamaan liikkumistapaani silloin kun sisäinen sisustushamsterini on päässyt vapaaksi. 

Kyseessä on kainalokantaminen.

Koska en valitettavasti omaa poskipusseja, enkä useinkaan ole autolla liikkeellä kun vimma puskee päälle, täytyy minun kehitellä vaihtoehtoisia kantotapoja jotta saan kaiken haluamani mukaani välittömästi ja heti.

Viime vapaapäiväni ratoksi kannoin tämän marmoripöydän kotiin useamman kilometrin päästä. 

Pöytälevy painaa 7,8kg. 

Punnitsin. 

Olisihan mies voinut hakea sen autolla töiden jälkeen, mutta enhän minä moiseen kykene. 

Täytyy päästä ihastelemaan heti. 

Jotta tulevat vapaapäiväni eivät kävisi liiaksi taloutemme päälle, päätin käyttää tämän viikon arkivapaani itseni keventämiseen lompakon sijaan. 

Suunnittelin pitkää vaunulenkkiä. 

Mutta sitten silmiini osui tuttavan päivitys upeasta löydöstä antiikkimessuilta. 

Hän oli sattumalta löytänyt sieltä isoäitinsä tekemän maalauksen. 
Oikea aarre, sanoisin. 

Minäkin tahdoin tehdä löytöjä, vaikkeivät isovanhempani tiettävästi taidemaalareita olleetkaan. 

Niimpä päätin suunnata itsepalvelukirpputorille. 

Sen lähemmäs antiikkimessuja oli tiistaiaamuna vaikea päästä. 

Yhdistäisin tuon käynnin siihen pitkään lenkkiin. 

Ja teinkin hyviä löytöjä. 

Niistä parhaimpana Artekin N65 - lastentuoli. Kympillä. 
Voitteko kuvitella? 

Ja koko tämä setti mattoa myöten kustansi yhteensä vaivaiset 27euroa. 

Lukuunottamatta tuota koiraa. 

Hän maksoi aikoinaan hunajaa. 

Tietenkään en uskaltanut jättää tällaisia helmiä muiden kirppishaukkojen kynsiin, vaan ne oli saatava kotiin samoin tein. 
Harmi vaan, että kirpputori sijaitsi lenkkini keskipisteessä.
Oikoreittejä takaisin ei ollut. 

Mutta, kuten olen ennenkin kehuskellut; on minulla ylimaalliset kyvyt ja voimat kantaa ja nostaa mitä vain mikä saa kotimme kauniimmaksi.
Niimpä sitä lähdettiin rykimään kotiinpäin ihan muina kameleina. 

Ei se helppoa ollut, mutta mahdollista. 

Mutta jotta kulkuni kävisi miltei mahdottomaksi, päätin poikeata vielä ruokakaupassa kotimatkalla. 

En kehdannut pyytää miestä tuomaan noutoruokaa töistä tullessaan, olinhan minä vapaapäivällä. 
En tahtonut myöntää, että tämänkin päivän olin pyhittänyt lähes kokonaan sisustamiselle sen sijaan, että olisin uhrannut jokusen ajatuksen perheeni hyvinvoinnille. 

Niimpä kaupasta tarvittiin hyvän vaimon aineksia. 

Tarkoitus oli napata vain pari pakollista tuotetta päivällistä varten. 
Siitähän se aina lähtee. 

Lapsi oli jo nukahtanut rattaisiin uuvuttavalla reissullamme. 

Rattaiden ja kirppissaaliin lisäksi ei käsiä riittänyt enää ostoskoria huolettomasti heiluttelemaan. 

En myöskään voinut nostaa nukkuvaa lasta ostoskärryihin. 

Niinpä kasasin muutamia tuotteita huojuvaksi torniksi rattaiden kuomun päälle. 
Lisäksi roikotin leipäpusseja niistä sormista jotka eivät olleet täysin välttämättömiä tuon epämääräisen kasan työntämisessä, jota ei enää oikein rattaiksi tainnut tunnistaa. 

Kainaloihini tungin kahvipaketin ja jotain muutakin tuiki tarpeellista. 

Siinä vaiheessa kun vielä roikotin puolentoista litran maitotölkkiä hampaideni välissä, totesin, että oli korkea aika suunnata kassalle. 

Kassahenkilö ei saanut sanaa suustaan tuijottaessaan toimintaani. 
Minä kyllä sain, heti kun pääsin tiputtamaan maitotölkin turvallisesti hihnalle. 
Totesin, että tällästä se sitten on kun on hamsteri. 

Hän ei edelleenkään puhunut mitään, mutta näytti selvästi miettivän mistä apinatarhasta olin karannut. 
Kassakoneen alla sormet takuulla hapuilivat Korkeasaaren numeroa. 
Mutta vapaana ollaan, edelleen. 

Noita ranteessani killuvia narsisseja emme välttämättä olisi tarvinneet henkemme pitimiksi. 
Varsinkaan kun tilanne nyt oli juuri niin hankala kuin kerroinkin sen olevan. 

Mutta olisinko raahannut sitä isoa lasivaasia koko tämän matkan vain laittaakseni sen hyllylle odottamaan parempia päiviä. 

En todellakaan. 

Se oli saatava välittömästi esille kukkineen päivineen, luonnollisesti. 

Lisäksi mukaan tarttui muutama pienempi koriste-esine. Yhden kukan maljakko ja todella tärkeä aasi. Ilman näitä olisi kai vaikea pärjätä. 

Huvittavaa on, että en ole pitkiin aikoihin edes välittänyt sisustaa ruskealla. 
Mutta epäilemättä se on taas tulossa muotiin. 

Olen lähes varma, että sisustustoimittajat ovat vaivihkaa jo viimevuoden puolelta lähteneet syöttämään minulle tuota ruskeaa propakandaa. 
Ja nyt kun silmäni on siihen pikkuhiljaa tottunut, luulen sen olevan todella kiva. 

Miksi muuten olisin ostanut jotakin näin hölmöä? 

Ps. Miehen kurvatessa pihaan olin kaiken tämän lisäksi ehtinyt nostaa höyryävän päivällisen pöytään kuin 50-luvulla vähintään. 
Että kai minussa sitä kanaemon vikaakin on.