Kaikenkarvaiset ystävämme

Kaikenkarvaiset ystävämme

Tämä kirjoitus on ainoastaan tosifaneille.

Te muut: ette jaksa lukea tätä.

Sisältää eläinesittelyn ja lapsuusmuistoja. 

Kirppu

Vanhempi koiristamme, tänä vuonna 5.v.

Tällä rakkaalla lapsella on monta nimeä. 

Kutsumme häntä toisinaan Kirppu-tädiksi, sillä hänestä on kaikessa neitimäisyydessään alfa-urous kaukana, vaikka poikakoira onkin.

Lisäksi hän on aika kova paheksumaan, joten kukkahattutätiäkin muistuttaa.

Tottelee myös nimeä Piippu, joka on jäänyt elämään ajoilta jolloin kaksivuotiaaltamme ei vielä k- ja r-kirjaimet luonnistuneet alkuunkaan. 

Kirpun lähtökohdat elämään on hieman heikot ja epäilenkin meidän olleen hänen ensimmäinen kunnollinen ihmiskontaktinsa. 

Hän tuntee selvästi olevansa elämänsä velkaa meille ja osoittaakin sen päivittäin monin eri tavoin. 

Hän on epäluuloinen tuntemattomia kohtaan ja suojelee meitä kaikilla kuudella kilollaan kuin vain suinkin pystyy. 

Hän on myös kiitollinen kaikesta saamastaan ruoasta. 

Söisi vaikka pieniä nauloja. 

Paitsi ei enää, kun jostain syystä hampaat meni huonoon kuntoon ja eläinlääkäri poisti neljä yläetuhammasta. 

Ja muutaman muun. 

Nyt hänen hymynsä on kuin ekaluokkalaisella konsanaan rautahampaita odotellessa. 

Raukkaparka. 

Ennen kuin lähdette tekemään eläinsuojeluilmoitusta, kerron, että toisen koiramme hampaat taas ovat ihan priimaa. 

Joten syytän perimää. 

Eläinlääkärireissun jälkeen mies paineli tunnontuskissaan oitis hammasharjakaupoille. 

Osti molemmille kaksi hammasharjaa, kananmakuista hammastahnaa ja suusuihketta. 

Kyllä. Suusuihketta. 

Olin itse yhtä äimistynyt. 

Siellä ne nyt nököttää kaapissa kun kumpikaan ei suostu paljastamaan purukalustoaan. 

Ollessani 11-vuotias pesin Elmer-mopsini hampaat VikingLinen matkahammasharjalla - ja tahnalla. 

Hänkään ei avannut suutaan sen jälkeen. 

Kirppu on myös lähes aina iloinen. 

Ja sekoaa onnesta täysin kun tajuaa pääsevänsä ulos. 

Karpo

Hän taas on koiristamme nuorempi, pian nelivuotias, uroscottoni niin ikään. 

Hän on saanut nimensä iki-ihanan Hannu Karpon mukaan. 

Taistelin saadakseni tälle nimiehdotukselle koko perheen hyväksynnän. 

Tyttäreni kun ei alkuun oikein lämmennyt ajatukselle. 

Minulle tämä nimi oli niin tärkeä siksi, koska satuin keksimään, että aina kun kyseinen koiruutemme haukahtaisi, toteaisin minä, että Karpolla on asiaa. 

Loppupeleissä olen sanonut näin vain kerran, mutta nyt on kai myöhäistä vaihtaa sitä enää tyttären toivomaksi Tassuksi. 

Siinä missä Kirppu on huikean onnellinen nykyisestä perheestään, Karpo selvästi ajattelee meidän pilanneen hänen elämänsä. 

Joutunut reppana suoraan paratiisista helvetin esikartanoon. 

Karpo on kotiutettu ihanalta kasvattajalta. Omakotitalossa asuvalta.

Siellä hän sai sisarlaumansa kanssa kirmata vapaana pihamaalla elämänsä alkumetrit. 

Sitten tulimme me, piskuiset kerrostaloasujat ja raahasimme hänet kuopimaan mullan sijasta laminaattia. 

Ulos pääsi kyllä usein, mutta johonkin sadistiseen pakkopaitaan köytettynä. 

Lisäksi samaa paikkaa majoitti jättiläiseltä tuntuva karvanaama, Kirpuksi kutsuttu, joka selvästi kuvitteli saaneensa pennusta leikkikalun. 

Karpoa ei kiinnosta mikään muu kuin rapsutukset. 
Ja ulkoilu, sitten kun pakkopaitashow on käyty läpi.

Hän on söpö mutta patalaiska. 

Eläinlääkäri tuomitsi vielä liian laihaksikin.

Sanoi, että se on monien nuorten urosten ongelma. 

Ovat kuulemma niin aktiivisia etteivät millään malttaisi syödä. 

Juu ei kuulosta meidän Karpolta. 

Lenkin jälkeen hän makaa kyljellään ja haistaa hyvinkin kaukaa tarjoillaanko keittiöstä kurmeeta vai perusceessaria, josta siitäkin moni olisi valmis tappamaan. 

Hänen pyllynsä liikahtaa vain harvoissa tapauksissa. 

Karpon yksi parhaista puolista on se, että möreän äänensä ansiosta hän kuulostaa  kokoaan huomattavasti isommalta. 

Pelottaa mahdollisia varkaita näes. 

Joskin tämän havaintoni aikoinaan tehtyäni, kehoitti isäni minua olemaan suggeroimatta itseäni. 

Sillä meillä onkin nyt sitten vielä verisure lisävahtina. 

Possu

Hän on perheemme tuorein jäsen. 

Muutamia kuukausia vanha. 

Tytär soitti minulle eräänä päivänä kaverin luota. 

Voisiko saada hamsterin? 

Ei todellakaan voisi. 

Oliko joku kaveri saanut hamsterin vai mistä moinen kysymys? 

Ei ollut. 

Hän oli ihan itse haaveillut tästä jo tosi pitkään. 

Niinkuin aamupäivästä. 

Toisaalta ymmärsin häntä hyvin. Ei omena kauas ja niin edelleen. 

Puolipäivää oli ikuisuus jos oli keksinyt jonkun tosi hyvän haluamisenkohteen. 

Mutta siltikään ei voisi. 

Kaksi koiraa täytti perheellemme asettamani eläinkiintiön. 

Puhelu päättyi. 

Tai toisaalta. 

Tämähän voisi olla oiva paikka oppia vastuunkantoa. 

Ja rahanarvoa, jos kustantaisi omilla säästöillään. 

Soitin viiden minuutin kuluttua takaisin. 

Ja tällä kertaa todellakin voisi. 

Tätä lupausta seurasi toki pitkä paasaus joka sisälsi lähinnä vaatimuksia häkin siisteystasosta ja täysin evätyn valitusoikeuden mitä tuli hamsterin asioista huolehtimiseen. 

Aloin kuitenkin itsekin olla tohkeissani. 

Minullakin on aikoinaan ollut hamstereita ja vanhat hauskat muistot puskivat päälle. 

Jo samana iltana oli perheemme yhtä hamsteria rikkaampi. 

Possu on supersöpö ja tyttäreni rauhallisuuden ansiosta tottunut jo hyvin käsittelyyn. 

Ylpeydellä olen todennut tyttäreni olevan huomattavasti järkevämpi hamsterinomistaja kuin minä aikoinaan. 

Lapsuusmuistoja

Ensimmäisen hamsterini sain ollessani yhdeksän vanha. 

Pipsa oli aivan spesiaali. 

Jopa niin erityinen, että tuli kuoltuaan tuhkatuksi. 

Se oli kylläkin vahinko. 

Eläinlääkäri joutui päättämään hänen päivänsä kun hän vanhemmiten meni kovin huonoon kuntoon mutta silti vain henki pihisi. 

Tuolloin oli talvi kovimmillaan. 

Jäiseen maahan ei kaivettaisi edes hamsterin mentävää koloa. 

Pipsa jäi siis eläinlääkärin pakastimeen odottamaan lämpimämpiä aikoja ja arvoisiaan hautajaisia. 

Kun sitten kevään tullen lähdin häntä askartelemani arkun kanssa hakemaan, kuulin hirveän väärinkäsityksen sattuneen. 

Pipsa oli lähtenyt edellisenä päivänä kaltaistensa eläinenkeleiden kanssa kuljettajan mukana krematorioon. 

Soitin saamaani numeroon itku kurkussa. 

Annoin tarkkoja tuntomerkkejä. 

Kuulemma turhaan, sillä Pipsa oli paikan ainoa jyrsijä. 

Yleensä kun ihmiset haluavat tuhkata lähinnä hevosia tai koiria. 

Korvaukseksi tästä koettelemuksesta kävin eläinlääkäriasemalla selaamassa uurnakatalogia ja painoin pienen sormeni eniten miellyttävän mallin päälle. 

Eläessäänkään Pipsa ei välttynyt kommelluksilta. Olihan hän minun hamsterini.

Välikommenttina kerron, että pitkäaikaisimman ystäväni kanssa tutustuimme jo päiväkodissa.

Olimme lapsina yhtä mahdottomia kuin nyt aikuisinakin.

Meillä oli koko ajan joku projekti tai kommellus meneillään. 

Eräänä iltapäivänä ei riittänyt, että olimme saaneet koulussa hääriä luokkamme akvaario- ja kasvivastaavina, koulutyön ohella. 

Vielä piti saada säpinää loppupäivään. 

Niimpä keksimme Pipsan olevan raskaana. 

Epäilemättä jollekin veljistänsä joiden kanssa oli poikasena ollut samassa häkissä.

Meitä ei masentanut edes hamsterikirjasta kaivamamme tieto siitä, että hamsterin tiineys kestää vaivaiset 16 vuorokautta.

Pipsa oli ollut luonani jo useita kuukausia. Ilman hamsterikontakteja, erakkoja kun ovat. 

Jotenkin saimme kuitenkin sepitettyä tämän ihmeen itsellemme. 

Tänään synnytettäisiin. 

Kykimme kolmisin kylppärissä useita tunteja. 

Pipsa ja me kaksi kätilöä. 

Mukaan varasimme kynsisakset napanuoria varten ja toki muitakin tykötarpeita. 

Kädenulottuville kaivoimme myös puhelinluettelosta lähimmän eläinlääkärin yhteystiedot mikäli hamsterinsynnytysoppi ei tulisikaan selkäytimestä. 

Lopulta kuitenkin palautimme Pipsan häkkiinsä ilman yhtäkään ulosauttoa.

Samaisen kaverin kanssa järjestimme myös taloyhtiömme kerhohuoneella jyrsijänäyttelyn. Pipsan lisäksi siihen osallistui yksi marsu, jonka samaa koulua kanssamme käyvä lapsi kiikutti paikalle.

Kohteliaisuudesta arvioimme tuon marsun ykköspallille, vaikka kyllähän Pipsa oli tuota marsun pötkylää monin verroin parempi.

Seuraavan hamsterini Nepun kanssa en halunnut jättää poikasasioita sattuman varaan vaan reippaina tyttöinä kävimme kysymässä tuon samaisen kaverini kanssa eläinkaupasta uroshamsteria lainaan siitostehtäviin.

Ja saimmekin sellaisen.

Voitteko uskoa?

Mutta Neppu ja Sulo eivät tulleet toimeen keskenään.

Olivat toistensa kimpussa aivan väärällä tavalla.

Kiikutimme Sulon takaisin eläinkauppaan yhtä nopeasti kuin olimme hänet hakeneetkin.

Jossain vaiheessa suunnittelin vielä poikasia hiirelleni Adalmiinalle.

Tähänkin liittyi vahvasti nimenantoasiat.

Keksin nimittäin, että yhden poikasista voisin ristiä Helmeksi.

Adalmiinan Helmi.

Tajuattehan?

Ennen kuin oli liian myöhäistä, ymmärsin, että se olisi kuitenkin liian heppoinen peruste saada lapsia. 

Ja varsinkin painostaa toinen saamaan niitä.

Tässä vain kevyt pintaraapaisu lapsuuteeni. 

Vaikka merkit näyttävät jokseenkin lupaavilta, niin laitan silti käteni ristiin ja toivon, että lapseni olisivat äitiänsä huomattavasti ideaköyhempiä nyt ja jatkossa.