Hiihtolomakuulumisia

Hiihtolomakuulumisia

Emme hiihtäneet.

Mutta sitäkin enemmän liikuimme kävellen, autolla ja laivalla.

Niin kotimaassa kuin länsinaapurissakin.

Loman alkajaisiksi piipahdimme Tukholmassa.

Merenkäynti Ruotsiin päin mentäessä oli niin hurjaa, että rukoilin laivan jäävän suosiolla Maarianhaminaan.

En kapteenilta sentäs. Olihan koko perheemme jo käynyt yöpuulle siinä vaiheessa kun karmivat ajatukset alkoivat vilistä päässäni sitä mukaan kun kuulin taas uuden jäälautan osuvan laivan keulaan. Mutta ylemmiltä voimilta pyytelin apua.

Olin valmis unohtamaan koko ihanan päivän Tukholmassa kunhan ei vain tarvitsisi koetella onneaan enää yhdenkään merimailin vertaa.

Maarianhaminaan ei kuitenkaan jääty vaan saatuani nukuttua lopulta muutaman tunnin totesin Tukholman siintävän horisontissa.

Vastoin kaikkia ennusteitani olimme selvinneet hengissä.

Perillä maissa lasten pyhiinvaelluskohde BR oli harmillisesti sielläkin sulkenut ovensa.

Muutamat Pipsa Possut ja Bamset saatiin kuitenkin matkaan Åhlenssin alati suppenevalta leluosastolta.

Ei siinä auttanut sitten kuin kahlata loppupäivä läpi sisustusliikkeitä.

Så synd.

Mitään kovin massiivista ei kuitenkaan mukaan tarttunut.

Muutamia kivoja pikku juttuja vain.

Niin hullu en kuitenkaan ole, että laittaisin kontin tulemaan perässä,

vaan kaikki ostokset täytyy jaksaa itse kantaa.

Tai siis miehen täytyy.

Perheen kärsivällisyys palkittiin lopulta herkkuhetkellä.

Vanhasta kaupungista löytyy aivan ihania vohvelikahviloita joissa vohvelin päälle voi valita toinen toistaan herkullisempia lisukkeita.

Suosittelen!

Paluumatka laivalla sujui tulomatkaa mukavammissa merkeissä.

Ei kovaa tuulta, eikä mielikuvaharjoituksia pelastusveneeseen rynnimisestä.

Kameran jätin suosiolla kotiin.

Päätin pyhittää reissun perheelle ja läsnäololle.

Toki räpsin muutamia heilahtaneita otoksia lapsista kännykällä.

Niissä puoli naamaa seuraa viiveellä perässä kun he kääntävät päätään juuri sopivalla hetkellä.

Tässäkään postauksessa kuvat eivät siis näyttele pääosaa.

Nykyään nämä laivareissut ovat jotain ihan muuta kuin parikymppisenä.

Ja hyvä niin.

Risteilyn kohokohtiin kuului ehdottomasti oman ennätykseni rikkominen nopeuspelissä jonka löysin lasten leikkihuoneesta.

Muistatteko?

Sellaisen joka oli Speden Speleissä.

Painellaan nappeja joihin syttyy valoja kiihtyvässä tahdissa.

Kyllä siinä on kuulkaa muksuilla tahkominen jos meinaavat mitään meikäläisen tulokselle.

Toinen ikimuistoinen tapahtuma oli Sanaseikkailu.

Minua jo viikon vaivannut selkäsärkykin johon olin vielä samaisena päivänä syönyt lihasrelaksantteja ja kolmiokipulääkkeitä oli enää kaukainen muisto vain kun pilli soi kilpailun alkamisen merkiksi.

Lähdin tähän ohjelmanumeroon tyttäreni pariksi sillä en päästä häntä liikkumaan yksin laivalla.

Kilpailun ideana oli metsästää rasteja ympäri laivaa. 

Rastin luona vastattiin aina kiperään kysymykseen.

Hän oli hieman pahoillaan, että lähden riippakiveksi kipeän selkäni kanssa.

Loppupeleissä kuitenkin viuhdoin edellä silmät kiiluen.

Kuulin hoputtavani häntä.

Rasteilla guugletin oikeat vastaukset alta aikayksikön.

Supisin niitä lapseni korvaan, ettei noin kahdeksanvuotiaat kilpakumppanit kuulleet niitä.

Emme kumpikaan tainneet muistaa kuinka naurettavan vahva kilpailuviettini onkaan.

Tottakai voittaisimme.

Pullistelkoon välilevyt tai ei.

Pettymys oli suuri kun kuulin ettei palkintoja jaeta.

Olisi ollut kiva tietää lopullinen aika ja sijoitus.

Analysoida suoritusta.

Tämä ei kuulemma ollutkaan kilpailu vaan seikkailu ja nyt voisimme rientää katsomaan kiitokseksi tanssiesitystä.

Vai sillä tavalla.

Tyttären mieliksi suostuin lähteä mököttämään tanssiravintolaan tämän kyseisen esityksen ajaksi.

Jotain positiivista kuitenkin: tanssikärpänen taisi puraista häntä ja nyt kartoitamme uusia harrastusmahdollisuuksia.

Viimeistään mökkireissu pyyhki harmistukseni sanaseikkailuepisodista.

Myös nelijalkaiset ystävämme nauttivat täysin rinnoin upeista ulkoilukeleistä.

Minä taas ilahdutin perhettäni venyttämällä mökkireissua hieman tarkoitettua pidemmäksi.

Ajettuamme liukkaita pikkuteitä kotiin päin jo useita kymmeniä kilometrejä tajusin yht´äkkiä etten tarkistanut laitettiinko stereot kiinni.

Satavarmasti voin sanoa tienneeni ettei lähtiessämme musiikki jäänyt pauhaamaan, 

mutta oliko ne niin kuin kiinni -kiinni?

Virtapois -kiinni.

Sitä ei tiennyt kukaan.

Ja minä olen sentäs mestaritarkistaja.

Kotoakin poistuessani kierrän kaikki nippelit ja nappelit läpi sataan kertaan.

Siitä huolimatta, että meiltä kyllä löytyy hälyttimiä ja ilmaisimia joka lähtöön.

Hajulukosta ei tipahda pisaraakaan ilman etteikö puhelimeen kilahtaisi viesti sen merkiksi.

Mutta tarkistamista parempi olen vain huolestumisessa.

Huolestun, että tarkistinko sittenkään.

Ja jos tarkistin, niin teinkö sen riittävällä pieteetillä.

Olenkin jo vuosia sitten suunnitellut hankkivani sanelukoneen johon voisin sepustaa tyyliin:

"26.2 klo.7.00. TV on kiinni. Nettiboksi on pois päältä. Hellan nupit; nolla, nolla, nolla, nolla."

Ja niin edelleen.

Päivän mittaan voisin sitten kuunnella tuota rauhoittavaa nauhoitetta jos epäilys hiipisi takaraivoon.

Toki voisin nykytekniikalla myös kuvata videon päivittäisestä poistumisestani kotoa todistusaineistoksi itselleni.

Mutta sehän nyt olisi ihan hullua.

Sen sijaan on täysin normaalia roikkua ovenrivassa varmistamassa kymmenettä kertaa minuutin sisään, että kiinni on.

Nyt olen kuitenkin päättänyt tehdä myönnytyksen ja laatia check-listan paikoistapoistumisen tueksi.

Hyvästi U-käännökset.

Pukki stereoiden perässä antaa kummasti hengitystilaa.

Te varmasti mietitte, että mitä väliä vaikka ne stereot olisivatkin olleet päällä.

Mutta kyllä sillä kuulkaas on.

Ainakin minun hermojeni kannalta.

Onneksi mieheni ymmärtää.

Hän rupesi viipymättä tiirailemaan sopivaa kääntymispaikkaa ilmoitettuani stereohavainnostani.

Liukastelimme takaisin todetaksemme niiden olevan sillä tavalla kiinni -kiinni.

Viisaudessaan hän nyppäsi johdon pois seinästä.

Sillä mistäs sitä tietää vaikka olisin uudella kotimatkalla vielä riemastuttanut kanssamatkustajia etsimällä tilastotietoa siitä, millä todennäköisyydellä stereot voivat  aueta itsestään siitä kiinni -kiinni -tilasta.

Oli vikistävää poiketa hieman totutuista arjen rutiineista. Loma ja orastavan kevään valo jota tulvii nyt ovista ja ikkunoista saa taas jaksamaan uudella tavalla.

Ihanaa alkanutta viikkoa!