Etsintäkuulutus

Olemme sisustaneet kotimme aika intuitiivisella otteella.

Ja kyllä: monikossa.

Myös mieheni intoutuu toisinaan pohtimaan kodin tulevia muutoksia ja hankintoja.

Joskin se taitaa mennä niin, että isot kalusteet on yhteistä reviiriä, kun taas hänet tapaa useammin marssimassa ulkona miettimässä autokatokselle paikkaa silloin kun minä mallaan uutta asetelmaa lipaston päälle.

Myös sisäseinät on minun aluettani.

Sanovat, että yllätyksellisyys on yksi pitkän liiton suolista.

Suoloista.

Tai sanotaan vaikka salaisuuksista.

No hän ei tiedä edes minkä väriseen huusholliin kunkin työpäivän jälkeen palaa jos siitä lähdetään.

Lähes kaikista huoneista löytyy toisistaan poikkeavia seinänvärejä.

Tämä ei ole suunniteltua, vaan näin on tapahtunut hetken mielijohteesta.

Osalla seinistä on menossa kolmas väri vuoden sisään.

Tämän myötä on alkanut tuntumaan, ihan aiheesta, että olisi ehkä syytä pyrkiä yhtenäistämään linjaa läpi koko kodin.

Emme ole juurikaan, tai siis ollenkaan, kuljettaneet punaista lankaa pitkin kotiamme, vaan sisustus on sieltä täältä hankittuja ja saatuja kalusteita ja esineitä.

Uuden hankinnan ei ole koskaan tarvinnut edustaa mitään tiettyä tyylisuuntaa.

Värejäkin olen käyttänyt tässä kodissa huomattavasti aiempaa enemmän.

Mitään katalogikotia en toki tavoittele, mutta jokin kantava ajatus tiloja yhdistämään olisi kiva.

Sitten sain mielestäni kuningasidean:

Sänkymme yläpuolella on rakas taulu, mutta se ei vaan sovi nykyiselle paikalleen.

Lisäksi meillä sattuu olemaan yllin kyllin maalinjämiä lukuisista projekteistani.

Päätin siis hyödyntää ylijäämämaalit ja maalata muutaman taulun tämän nykyisen paikalle.

Ja kyllä, juurikin niillä väreillä joita kodistamme jo entuudestaan löytyy.

Jokuhan saattaisi jopa luulla näiden tulevien teosten toimineen inspiraationa koko kodin sävymaailmalle!

Taputin itseäni olalle: Loistava idea. Kerrassaan loistava.

Unohdin kuitenkin tuon äkkipikaisen, rönsyilevän luonteeni.

Mutta alku meni hyvin.

Maalasin taulupohjat vihertäviksi.

Yksi olohuoneemme seinistä on maalattu samaisella sävyllä.

Ja annoin maalin jopa kuivua yön yli.

Osoitin mielestäni edistyksellistä malttavaisuutta.

Ja kyllä jälleen kerran.

Nuo kuvassa olevat ovat meikkisieniä ja maalasin niillä.

Ja sormilla.

Pensseleitä ei tarvittu juuri nimeksikään.

Ennen tämän blogin luomista päätin tehdä hieman taustatutkimusta.

Luin jutun joka käsitteli niin ikään blogin perustamista.

Siinä kehotettiin miettimään miten voisi olla hyödyksi lukijalle.

Esimerkiksi jos pitää käsityöaiheista blogia niin voisi tehdä ohjeen villasukkien neulomisesta.

No, sellaista te ette minulta halua. Uskokaa.

Mutta nuo meikkisienet olivat oikeasti oiva apuväline taulun maalaamiseen.

Että olkaapa hyvä.

Toinen ilmainen vinkki. Lähinnä naisille:

Jos lähistöltä ei löydy voimamiestä, saa maalipurkin avattua myös tuosta keskeltä, muovikorkkia käyttäen.

En tiedä mitä varten se oikeasti siinä on, mutta ainakin itseltäni olisi moni spontaani maalausprojekti jäänyt toteuttamatta ilman tuota pelastavaa muovituppea.

Itsehän maalaan lähinnä mieheltäni salaa, jotta hän ei vahingossakaan tulisi seisomaan seinän ja villeimpien suunnitelmieni väliin.

Mutta kuten todettu, alku sujui lupaavasti.

Taulujen pohjaväriksi vihreää, sitten päälle abstrakteja kuvioita.

Yhdellä tai kahdella sävyllä.

Viereen olin jo varannut vaaleaa beigeä.

Tästä tulisi hyvä ja hillitty.

Naks.

Muistin kaapissa lymyilevät lasten akvarellivärit.

Se oli sitten siinä.

Ei punaista lankaa. Tälläkään kertaa.

Tiedättehän Z-sukupolven?

Sen jolla on rajaton luotto omiin kykyihinsä? Mentaliteetilla: "Keskinkertaiseen pyritään, mutta priimaa pukkaa tulemaan".

Noh, olen ilmeisesti ollut aikaani edellä, tässäkin, sillä en voi väittää kuuluvani tuohon, vielä niin nuoreen sukupolveen, mutta itseluottamukseni kyllä kilpailee heidän minäkuvansa kanssa.

"Eihän tämä nyt mitään ole." Näin kuuluu Suomessa sanoa jos joku kehuu saavutuksiamme.

Minäkin sanon niin. Mutta en tarkoita sitä.

Sanon niin vain etten vaikuttaisi ihan idiootilta.

Mutta oikeasti olen lähtökohtaisesti ylpeä kaikista kätteni töistä. Vaikka monen mielestä ei varmasti olisi aihetta.

Mutta kuitenkin.

Oletteko osallistuneet ala-asteen kuvaamataidon tunneille joissa tunnin loppupuolella alkaa oikea kansanvaellus kun töistään ylpeät mutta niin kovin vaatimattomiksi kasvatetut harvahampaat kiertelevät toistensa pulpettien luona esittelemässä piirustuksiaan ja kysyvät kerta toisensa jälkeen luokkatovereiltaan: "Eikö olekin ruma tämä mun työ?".

Minä olen.

Ja olen juurikin yksi noista kehujen kerjääjistä.

Joten tässä nämä taulut nyt on.

Eikö olekin rumia?

Vaikka näistä ei todellakaan tullut sitä haluttua punaista lankaa yhdistämään kotimme värimaailmaa saumattomaksi kokonaisuudeksi, niin näiden taulujen ansiosta keksin lopulta paikan esikoiseni maalaamalle taululle.

Se on yksi suurimmista aarteistani ja etsinyt paikkaansa tästä kodista jo pitkään.

Nyt se sopii makuuhuoneeseemme mielestäni hyvin kun värimaailma uusien taulujen kanssa on samankaltainen.