Ei jää historiaan

Edellisessä blogitekstissäni, Sata seuraajaa ,annoin pientä esimakua tulevasta projektistani.

Maalaamista jälleen. Mitäpä muutakaan.

Kumma kyllä talostamme löytyi kolkka

jota pensselini ei ollut vielä hipaissutkaan.

Kyseessä on pieni välitila josta pääsee muun muassa pannuhuoneeseen.

Tuo pannuhuoneen ovi sysäsi koko projektin liikkeelle.

Se ei ole koskaan hivellyt silmääni.

Olisi kiva jos se sulautuisi paremmin ympäristöönsä.

Kehittelin ideaa päässäni muutaman viikon.

Sisustusajanlaskussani se on ikuisuus.

Maalattuani makuuhuoneeseemme nämä abstraktit taulut,

uskoin pystyväni mihin vaan.

Lisää tauluprojektista voit lukea tästä.

Nyt päätin tehdä koko seinän ja oven kattavan maalauksen.

Ja kun nyt sanon maalauksen,

tarkoitan oikeaa taideteosta.

Toteuttaisin sen samaan henkeen makuuhuoneen taulujen kanssa.

Esittelin visioni miehelleni.

"Mutta tuleekohan siitä liian tumma?", hän kysyi.

Suomeksi siis: "Rakas. Älä maalaa. Ole kiltti. Et ole mikään taiteilija, vaikka jostain syystä kuvittelet olevasi."

Esitin, etten osannut tulkita miehen puheenvuoroa.

Heilautin huolettomasti kättäni. "Ei siitä liian tumma tule."

Ja äkkiä seuraavaan puheenaiheeseen.

Ajoitus on aivan oleellisessa osassa näiden projektien onnistumisessa.

Tässäkin tilanteessa mies oli lähdössä töihin.

Ei ollut vielä liian kiire, jolloin olisi voinut kuitata asian "Jutellaan sitten illalla" -fraasilla,

mutta sillä tavalla sopivan kiireinen ettei ehtinyt miettiä asiaa perinpohjin.

Eli lupa heltisi.

Yleensähän en varsinaisesti suostumuksia kysele näissä asioissa,

mutta nyt oli kyseessä niin kunnianhimoinen projekti, että olisi sääli jos olisin itse ainoa fanini.

Toki lupasin maalata päälle jos teos ei miellyttäisi silmää.

Mutta sehän nyt oli vain puhetta.

Olin varma, että tämä työ jäisi historiaan.

Sitä tultaisiin katsomaan kaukaa.

Talon aikoinaan alkaessa rapistua tuo seinä siirrettäisiin kansallisaarteena hellävaraisesti museoon.

Eli näennäinen lupa hankkeelle siis pyydetty.

Pidätte minua varmasti kauheana, laskelmoivana akkana.

Mutta top top.

Älkääs vielä.

Älkööt liioin käyttäkö aikaanne mieheni säälimiseen.

Lupaan todistaa teille jossakin tulevassa tekstissäni, että hänkin omaa laskelmoinnin jalon taidon, mitä näihin taloasioihin tulee.

Että kyllä on vakka kantensa valinnut.

Huomasitte varmasti tilasta löytyvän puuvalaisimen.

Se on talon entisen isännän itsensä tuolle paikalle tekemä.

Mielestämme hieno taidonnäyte.

Selvää oli, että sen ei tarvitsisi siirtyä taiteilijanegoni tieltä vaan taideteokseni pikemminkin nostaisi sitä entistä paremmin esiin.

Lähdimme kuopuksen kanssa kiireen vilkkaa maaliostoksille.

Liukastelin rattaiden kanssa peilijäällä useita kilometrejä.

Mutta kuten olen aiemminkin korostanut:

mikään,

ei siis mikään,

ole itselleni ylivoimainen este kun kyse on sisustamisesta.

Myös poikamme oli ilahtunut rautakauppareissusta.

Olinhan luvannut pienelle palomiehenalulle ostavamme samalla paloletkun.

Myyjän ystävällisellä avustuksella löysimmekin pesukoneen poistoletkun lisäosan markkeeraamaan paloletkua erinomaisesti.

Taideteokseni tulisi olemaan sini-vihreävoittoinen,

ripauksella vaaleaa ja kultaa.

Mielikuvissani seinä kilpailisi loistollaan upeimpien smaragdien kanssa.

Valtaosa tarvittavista maaleista löytyi jo kotoa,

kiitos lukuisien aiempien projektieni.

Vain muutama avainväri puuttui.

Sellaiset löytyi onneksi helposti.

Väripaletiksi valikoitu tällainen:

Mielestäni ihastuttava.

Mikä muka voisi mennä vikaan.

Puhkuin intoa.

Mutta aika nopeasti kaikki oli pilalla.

Tiesin entuudestaan, että teos vaatisi useita päällekkäisiä maalikerroksia,

ennen kuin alkaisi muotoutua toivotunlaiseksi.

Tätä hoin miehelleni.

Ja esikoiselle.

He kävivät vuorotellen huolestuneina katsomassa työskentelyäni.

Lopulta mies sanoi, että entinen seinä-ovi-yhdistelmä oli parempi.

Ihan suomeksi.

Ei tulkinnanvaraa.

Ja kai minä sen nyt itsekin tiesin.

Samanlaisen lopputuloksen olisin saanut aikaan levittämällä seinäntäydeltä hammastahnaa.

Se mikä toimi tauluissa pienenä pintana,

ei totisesti soveltunut näin laajalle alalle.

Nukkumaan mennessä olin vielä himpun verran toiveikas.

Jatkaisin aamulla.

Nyt ei sopisi luovuttaa.

Aamulla kuitenkin jouduin myöntämään tappioni.

Luovuttamaan sittenkin.

Ja sitä teen vain ani harvoin.

Tiesin, ettei seinä ollut vielä lähellekään valmis, mutta siitä huolimatta pystyin jo näkemään, että minun taidoillani ei tuosta seinästä kaivettaisi esiin sitä tavoittelemaani jalokiveä.

Ovi kyllä upposi kieltämättä ympäristöönsä,

mutta se ei nyt tässä tapauksessa ihan riittänyt.

Niinpä päätin maalata tämän mestariteoksen piiloon jo hyväksi havaitulla Tikkurilan Denim-sävyllä, jota myös makuuhuoneestamme löytyy.

Miehen pelko tilan tummenemisesta oli aiheellinen.

Mutta tuon pepsodent-seinän jälkeen hän tulee kiittämään minua mistä tahansa yksivärisestä pinnasta.

Kuin kohtalon ivana, meiltä ei löytynyt enää ainommaistakaan maalitelaa, vaikka yleensä hankin aina rautakauppareissuilla ylimääräisiä maalaustarvikkeita ihan vain varmuuden vuoksi.

Jopa niin runsain määrin, että voisimme halutessamme perustaa oman rautakaupan.

Mutta nyt sitten sudin tuon seinän kahteen kertaan pienen pienellä pensselillä hyvin nöyränä tyttönä.

Kauanpa kesti saada tuohon tilaan ihan perus yksivärinen seinä.

Mutta turha tehdä siitä nyt mitään numeroa.

Tietystä kolkasta olohuonettamme on näkymä sekä makuuhuoneeseemme että tuohon välitilaan.

Ja nyt kun tässä tiirailen niin sanoisinpa, että saattaisin jopa nähdä pienen häivähdyksen sitä taannoin peräänkuuluttamaani punaista lankaa näiden tilojen välillä.

Vai mitä hä?