Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo

Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo

Olen miettinyt jo jokusen vuoden blogin perustamista. 
Viimeiseksi takarajaksi olin asettanut itselleni sen jos joskus muuttaisimme omakotitaloon.

Silloin olisi lääniä blogata. 
Ei aina tarvitsisi esitellä samaista kerrostaloasunnon nurkkaa.

No nyt olemme asuneet omakotitalossa kohta vuoden.

Ja montako postausta olen tehnyt?

Yhden.

Pari päivää sitten.

Muutoksia kodissa olen tehnyt sitten sitäkin enemmän. 
Mutta kaikki turhaan. 
Kun kukaan ei ole ollut näkemässä.

Suurin jarruttajani tämän uran aloittamiselle on ollut pelko siitä, että joku hullu alkaa seuraamaan.

Sori kaverit.

Sitten tajusin, että kyllähän ne tietävät missä me asutaan. 
Ja olisivat jo tulleet käymään jos olisivat halunneet.

Joten tässä sitä nyt ollaan.
Uuden edessä.

Mutta täysin selvää oli kuitenkin, että yksin en millään pystyisi tähän.

Taustatietona teille, että käytin näppäinpuhelinta vielä pitkälle 2010-luvun paremmalle puolelle. Enkä oikeastaan pidä teknologiasta. 
Paitsi arkisin klo.17.55 kun Kaunarit alkaa.

Mutta muuten en. 
En ollenkaan. 
Ainakaan jos se vaatii minulta jotain. 
Kuten jatkuvia päivityksiä tai jotain muuta yhtä kuormittavaa.

Tiesin kuitenkin, että jos haluan tuoda kaikki eritärkeät ajatukseni julki, täytyy minun tehdä tuttavuutta sekä tietokoneen että kameran kanssa.

Siispä laitoin rakkaalle ystävälleni viestiä.

Hänen edesottamuksiaan voi muuten seurata osoitteessa uuteensuuntaan.blogspot.com. Vahva suositus.

Anelin apua. 
Vastaus kuului: "Nyt on kädet aivan täynnä. Palaan pian asiaan."

Hän on kyllä super ihana, mutta aivan järkyttävän huonomuistinen.

En aikonut siis jäädä odottelemaan, vaan laitoin viestiä toiselle kaverille.

Hän julkaisee jatkuvalla syötöllä henkeäsalpaavan kauniita luontokuvia fb-feedissään.

Hän ei kuulemma tiedä kameroista mitään. Ainoastaan hyvistä kuvakulmista.

No, niitä ei varmaan myydä missään.

Siispä selailin hetken internetin keskustelupalstoja, vain huomatakseni hifistelijöiden kinaavan kirjain- ja numeroyhdistelmistä jotka ei koskaan tule kertomaan minulle mitään.

Valitsin siis valtavasta valikoimasta kameran joka sopisi niin käsilaukkuun kuin ennen kaikkea myös sisustukseen.

Marssin ostoksille esikoinen kannoillani.

Podin huonoa omatuntoa tulevasta hankinnasta.

En kerta kaikkiaan jaksa uusia laitteita, joten en haluaisi käyttää niihin myöskään lainkaan rahaa.

Tiesin kuitenkin, että tämä hankinta tulisi eittämättä tehdä. 
Muuten saisin heittää hyvästit tulevalle upealle bloggaajan uralleni.

Esikoiseni haistoi ahdistukseni. 
Näki tilaisuutensa tulleen.

Hän tarttui keskikäytävän laarista löytämäänsä ukuleleen ja loihti kasvoilleen kilteimmän ilmeensä. 
Tällaista hän oli kuulemma toivonut jo pitkään.

Joopa joo.

Kyllä minäkin osaisin tätä peliä pelata.

Sanoin, että molemmat lapset saisivat omansa.

Kun sitten kassalla jaoin loppusumman kolmella toteutuneella toiveella; yhdellä järjestelmäkameralla ja kahdella ukulelella, totesin, ettei järkkärille jäänyt paljonkaan hintaa.

Olin valtavan ylpeä siitä, kuinka lapseni kanssa onnistuimme höynäyttämään teknologiavastaista mieltäni.

No mutta blogiin.

Kirjoitin ylös ensimmäisen asiani, keräsin kuopuksen rojut hetkeksi huoneen yhteen nurkkaan, 
lakaisin lattian koska juuri tuolloin imuri ei toiminut. 
Pesin lattian. 
Komensin kuopuksen pois vastapestyltä lattialta. 
Jäi jalanjäljet. 
Pesin lattian uudestaan.

Sitten sihtailin ainakin puoli tuntia sopivia kuvakulmia. 
Sain juuri ja juuri rajattua tavarapaljouden pois kuvasta. 
Loistavaa.

Jotenkin onnistuin siirtämään kuvat tietokoneelle ja sieltä edelleen luomalleni blogisivustolle. 
Tuolle säälittävälle rävellykselle. 
Mutta kuitenkin.

Sitten mainostin blogia Instassani. 
Tein videon. 
Olen siinä täysin sivuttain.

En osaa kääntää sitä.

Sitten odotan.

Ei tarvitse kauaa.

Puhelin kilahtaa. 
Tulee Watsapp-viestejä. 
Tekstiä ja opetusvideoita.

Tältä ensin mainitsemaltani ystävältä.

Hän ehdottaa tapaamista. 
Mikä tahansa aika käy.

Tiesin.

24 vuoden kokemuksella.

Tiesin, että hänen täpötäydet kätensä tyhjenevät siltä seisomalta kun hän käy blogissani.

Hän ei vaan kykene seuraamaan tätä tragikomediaa vierestä.

Vaikka olisi kuinka kiire.

Kaikki muu olisi nyt toissijaista.

Joten tänään hän kävi auttamassa minua.

Onnittelut meille kaikille siitä.

Minun olisi varmasti pitänyt opetella kaikenlaista.

Mutta sen sijaan katsoin kun hän perehtyi kameraani. 
Teki tietokoneella vaikka mitä taikoja.

Minä keitin kahvia. 
Söin suklaata. 
Ja keitin lisää kahvia.

Ja otin tämän kuvan. Hänen ohjeistuksellaan.

Vähänkö ihana.

Jos olisin tiennyt aikovani osallistua tähän kaikkeen tänään näin vähän, niin olisin varmasti hankkinut hänelle jonkin kiitoslahjan korvaukseksi. 

Mutta kukapa näitä osaa ennustaa.

Sivuston visuaalisesta ilmeestä ja kuvien laadun 100%:sta paranemisesta on meidän kaikkien kiitäminen ihanaa @nunnuliinaa.

Kiitos!