Oodi opettajilleni

Oodi opettajilleni

Sain vast' ikään kunnian osallistua entisen opettajani eläkejuhliin. 

Hän opetti minua 1. ja 2.luokan ajan, kunnes onnistuin rytmikapuloiden paukuttelutestissä niin hyvin, että siirryin heittämällä musiikkiluokalle. 

Noissa eläkejuhlissa sain kuulla paljon sellaisia hauskoja juttuja opettajastani, joita en ollut aiemmin hänestä tiennyt. 

Mutta uutena tietona tuli myöskin se, että hän on kuulemma hyvin kärsimätöntä sorttia. 

Se kun ei koskaan näyttäytynyt meille oppilaille. 

Päinvastoin. 

Opettajani katsoi kärsivällisesti kaikki esittämämme näytelmät ja spontaanit tanssiesitykset. 

Selvitteli lumisodat ja pusuhippariidat.

Jaksoi auttaa, opastaa ja ymmärtää. 

Toisella luokalla hän antoi meille erityistehtävän järjestäjinä. 

Minä olin erään luokkatoverini kanssa ensimmäisenä vuorossa. 

Pulpettimme siirrettiin käytävään. 

Tehtävämme oli vartioida käytävää ja sillä tapahtuvaa toimintaa kokonaisen kouluviikon ajan. 

Katsoa, että muut isänmaan toivot saisivat kengät jalkaansa ja rynnisivät sovussa ulkoilemaan. 

Ja sama juttu sisälle tullessa. 

Takit naulakoihin ennen luokkaan siirtymistä. 

Mutta valtaosin saimme siis olla ihan kahden. Supista ja löpistä. 

Ehkäpä kävimme myös opettajienhuoneessa salaa. 

Opiskelu oli tuon ajan itseohjautuvaa. 

Toisin sanoen lähinnä kikattelua. 

Meidän jälkeemme muut oppilaat saivat toimia järjestäjinä kukin kuitenkin vain yhden päivän, viikon sijaan. 

Sekös heitä kismitti. 

Itse olen tähän päivään saakka ajatellut olleeni niin superspesiaali, että olin viikkoni ansainnut. 

Vasta tänään ymmärsin, ettei se välttämättä ollutkaan ihan niin. 

Ehkäpä opettajani koki tahollaan ansainneensa viikon tauon minusta ja esittävästä taiteestani. 

Vaan enpä voi moittia. 

Mutta tässä hyvä esimerkki loistavasta ongelmanratkaisukyvystä. 

Kaikki olivat varmasti oikein tyytyväisiä oloonsa. 

Ja nyt kun asiaa muistelen niin lähetettiinpä minut koulun keittiöönkin viikoksi apulaisen tehtäviin. 

Opettajani jäi eläkkeelle 43:n työvuoden jälkeen. Mielestäni hän olisi kylläkin ansainnut eläkkeensä jo 90-luvun alussa opetettuaan minua 18 pitkää kuukautta. 

Mutta ilmeisesti kaikki on sen jälkeen ollut lasten leikkiä. 

Seuraava opettajani ei hänkään päässyt helpolla. 

Hän kun sai nauttia tempauksistani peräti neljän vuoden ajan, aina siihen saakka, että siirryin yläasteen asiaksi. 

Hänkin antoi luovuuteni kukkia valtoimenaan. 

Pääsin purkamaan ylimääräistä energiaa luokan akvaario- ja viherkasvivastaavana. 

Mutta eihän se tietenkään riittänyt. 

Silti oli aina joku sivubisnes meneillään. 

Esimerkiksi tv-sarjan käsikirjoittaminen. 

Hyvän ystäväni kanssa fanitimme Blondi tuli taloon -sarjaa. 

Mekin tahdoimme osaksi jotain vastaava prokkista. 

Ja koska harvaa kotiovelta haetaan, emme jääneet odottelemaan.

Loimme itse uuden ohjelman esitettäväksi suomalaiskoteihin parhaaseen katseluaikaan.

Itse tietenkin näyttelisimme pääosia, kahta kymmenen vanhaa siskosta.

Äidiksemme valitsimme Anu Hälvän niin ikään.

Veljemme rooliin kinusimme erästä luokkatoveriamme. Ja lopulta hän suostui.

On kylläkin näemmä työllistynyt tänä päivänä jotenkin muuten. Onneksi.

Lähetimme selonteon sarjan luonteesta, ensimmäisen jakson käsikirjoituksen sekä roolituksen Maikkarille.

Sieltä lähetettiin sopparin sijaan takaisin kiitoskirje, jossa kerrottiin, että he eivät juuri sillä hetkellä etsineet kuvailemamme kaltaista sarjaa.

Ennen tuota paluupostia ehdimme kuitenkin laittaa puutyön opetussuunnitelman osaltamme uusiksi.

Siinä missä muut ikätoverimme valmistivat identtisiä pannunalusia ja linnunpönttöjä, saimme me yksinoikeudella rakentaa kuvausrekvisiittaa ja lavasteita tv-debyyttiämme varten.

Näyttelijänlahjamme ei onneksi kuitenkaan valuneet aivan kokonaan hukkaan, sillä saimme niiden avulla hankittua vapautuksen välituntiulkoilulta eräänä päivänä.

Kyseinen ystäväni piipahti tuona aamuna kotonamme ennen koulun alkua.

Jääkaapistamme pompsahti silmiimme puolentoista litran "siideripullo".

Muistatte varmaan nuo 0.7%:n limumaiset tuotokset.

Siitäpä sitten riipaisimme ihan kunnon huikat molemmat.

Ensimmäisen oppitunnin päätteeksi tunnustimme tekomme opettajallemme.

Hieman sammaltaen tietysti.

Muiden lasten mennessä hyppimään ruutua, saimme me jäädä välitunnin ajaksi selvittelemään päitämme sisätiloihin.

Luokan perällä, pienellä räsymatolla, nukuimme sitten humalaamme pois.

Mutta mihinpä tällainen syntymähumala haihtuisi.

Sydämestäni kiitän vanhempiani ja opettajiani siitä, että olette jaksaneet kärsivällisyydellä kasvattaa, liikoja rönsyjä karsimatta.

Kukkiihan se perunakin.

Ps.

Ensimmäinen opettajani oli säästänyt tämän minulta saamansa kiitoskortin.

Sen sijaan en ole varma onko seuraava opettajani tallettanut antamani syntymäpäiväkortin jossa iloisesti onnittelin kunniakkaasta 100 vuoden iästä.