Korona tuli kaupunkiin

Korona tuli kaupunkiin 




Olen jo viikon verran pohdiskellut mikä on minun bloggarinnäkökulmani koronaan. 
Ja viikko on minulle pitkä aika. 
Niinkuin miettiä jotakin. 
Oikeasti. 

Selvää on se, 
että blogini tarkoitus on aina ollut tuottaa iloa lukijoilleen. 
Eli lähinnä minulle. 
Itsehän käyn monesti lukemassa omia tekstejäni ja päivittelemässä kuinka olenkaan voinut luoda jotakin niin hauskaa. 
Päätin jatkaa nytkin tällä hyväksi havaitsemallani linjalla.

Mutta korona. 
Se on niin suuri aihe, 
että siihen on ollut haastavaa tarttua. 
Ja olen jo kauan sitten päättänyt
olla kirjoittamatta, ellen tiedä mitä sanoa. 

Mutta nyt. 
Halleluja! 
Vihdoin kaiken tämän epävarmuuden keskellä, on sattunut jotakin, minkä oikeasti haluan jakaa kanssanne. 

Seuraava ei ole vielä se
The juttu. 
Mutta avaan taustaa hieman. 
Siis niille kahdelle lukijalle jotka eivät minua henkilökohtaisesti tunne. 
Loput kolme lukijaani, 
kaikki sukua minulle, 
tietävätkin tapauksen. 

Rakas mieheni kuuluu riskiryhmään, 
mitä koronaan tulee. 
Ja ei. 
Hän ei ole yli 70-vuotias.
Minä taas työskentelen alalla, josta tulen epäilemättä imuroimaan koronan kotiimme ennemmin tai myöhemmin. 
Veikkaan, että ennemmin. 

Oman elämämme terveysviranomaisina asetimme täten mieheni kanssa hänet itsensä omaehtoiseen yhden miehen karanteeniin. 
Määrittämättömäksi ajaksi. 
Ja vieläpä anoppilaan. 

Anoppi, 
äidiksinikin kutsuttu, 
 luovutti kotinsa koronavapaaksi vyöhykkeeksi.
Kiitos siitä. 
Ja muutti meidän kotiimme. 
Lasten ja minun luokse. 

Nyt ei ole sitten miestä talossa. 
Ja siitäkös erikoinen tapahtumaketju sai vast'ikään alkunsa. 

Olin mieheni kanssa lenkillä. 
Metrin turvaväliä noudattaen. 
Hän saattoi minut kotiovellemme
ennen paluuta karanteeniinsa. 
Molempien nenään leijaili vieno urean tuoksu. 
Mies jäi selvittelemään hajuhaitan aiheuttajaa pihamaalle. 

Hetken päästä puhelimeni soi. 
Hän lampsi jo suutuspäissään kohti karanteenia ja vaahtosi puhelimeen minkä ehti. 
Oli kuulemma selvittänyt hajun alkuperän, 
ihan muina sherlokholmsseina. 

Nuorisojengi piti maakellarimme edustaa niin pisuaarina kuin tuhkakuppinakin.
Haju tuli selvästi ympäröivästä maaperästä. 
Maassa lojui pilvinpimein tupakannatsoja. 
Olivat siis käyneet luvatta maillamme monta kertaa. 
Yhdeltä seisomalta ei noin paljoa poltettaisi.

Seuraavaksi alkoi sadella ohjeita ja ehdotuksia. 
Mitä maksaisi maakellarin purkaminen? 
Entäpä massiivinen raja-aita?
Kunnon valaistus oli saatava. 
Ja suoraan kohti. 

Mutta ihan ensiksi minun pitäisi mennä kaupunginosamme feisbuukryhmään haukkumaan kaikki yli kolmetoistavuotiaat. 
Ja pelotella vanhemmat.

Minäkin aloin päästä tunnelmaan. 
Tupakantumppien määrä kuitenkin ihmetytti. 
Mitä jos maakellarissa majailisikin joku? 
Kävisi aina vetäsemässä kessut pihalla ja painuisi sitten takaisin matalaan majaansa? 
Ja mikä vielä pahempaa:
Olisi nyt heittänyt veivinsä ja laskenut alleen. 
Eikö se olisi kaikkein loogisin syy pissan hajulle? 

Tässä vaiheessa mieheni käski minun soittaa poliisille. 
Olin heti valmiina. 
Minusta on ihanaa soittaa heille. 
Älkää ymmärtäkö väärin. 
En ole yksi niistä hulluista hätänumeron tukkijoista. 
En. 
Minä ilmoitan vain aiheesta. 
On mahtavaa kertoa vienosti jostakin epäkohdasta ja saada sitten kuulla kuinka tärkeää oli, että soitin. 
Silloin tunnen itseni extrakuuliaiseksi kansalaiseksi. 

Nyt en kuitenkaan saanut partiota liikahtamaan. 
Vaikka ilmoitin, että huomennakin sopisi tulla. 
Että eihän tämä nyt tietenkään ollut prioriteettilistan kärjessä. 
Että kuollut mikä kuollut. 
Mutta jos ystävällisesti jossain vaiheessa hakisitte pois. 

Olisi kuitenkin kuulemma parempi jos saisin jonkun muun tarkistamaan asian. 
Itsehän en suin surminkaan astuisi pihamaalle. 
Ja sen ilmoitin kyllä moneen kertaan hätäkeskuksen sedälle. 
Pitkin hampain lupasin kuitenkin yrittää rekrytoida jonkun. 

Äitini lupautui heti. 
Siis mikä supersankari hän oikein luuli olevansa?
Eihän sinne VOINUT mennä. 

Mutta niin hän vain meni. 
Ja minä kuvasin tapahtumasta videon. 
Jos se tunkeutuja olisi kuitenkin hengissä. 
Niin saisin kuvamateriaalia oikeuteen. 
Johon väistämättä hänet haastaisin.

Mutta vastoin kaikkia todisteita, 
ei siellä ketään ollut. 
Uskaltauduin lopulta itsekin tutkimaan tapahtumapaikkaa. 
Taskulampun kanssa. 

Löysin maasta pieniä valkoisia keramiikkapuikonpätkiä. 
En tiedä mistä olivat tulleet, mutta näyttivät olleen siinä jo vähintään kahdeksankymmentäluvulta. 
Eivätkä olleet tumpakantumppeja nähneetkään. 

Pissakaan ei haissut. 
Vaikka kuinka viistin nenälläni maata. 
Liekkö hajun takana koira joka hilpaisi ohitsemme sisälle kun jäimme vielä nojailemaan oven pieleen lenkin päätteeksi. 

Kaksi asiaa mistä olen tänään kiitollinen:
Siitä, että hätäkeskuksen setä ei vetoomuksistani huolimatta lähettänyt rikostutkintayksikköä kiinteistöllemme. 
Ja siitä, että on mummo talossa. 










Kommentit

  1. Mahtavaa, kaikilla tavoin. Sorry, nauroin ihan vääränä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistavaa 👌. Itsekkään en varsinaisesti itkenyt tätä kirjoittaessani 😘

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Leikkimökki

Hupsista saatana